[Sisältövaroitus: itsemurhakuvitelmia, itseinhoa, jotain seksuaalisuuspohdintaa plööp plääp plyyp.]

Onpa mulla ollu harvinaisen paskanen fiilis viimeset pari päivää. Angstia siis luvassa jälleen, ja keskisuurella todennäköisyydellä itseinhoa myös. (Plus ehkä jotain mun seksuaalisuudesta, jos uskallan.)

Maanantai, tosin, oli paras päivä ehkä koko vuonna. Terapeutti, jota nään nykysin maanantaisin, on ihan mahtava ihminen - enkä sano tota vaan siks, että annoin hänelle tän blogini osoitteen: mun on oikeasti helpompi puhuu hänel ku kellekään aiemmin tapaamalleni terapeutil, jostain syystä. Lähdin sieltä tapaamisesta siis aika hyvissä fiiliksissä! Sit hengasin hyvän ystävän kanssa, pyydystettiin Pokemonei, käytiin vegeraflassa syömässä ja ystävän kämpässä teellä, siliteltiin kissaa ja juteltiin kaikenlaisia. Kotiintuloaikaan vibat oli kaikin puolin positiiviset. Ja vissiin nukkumaan mennessäkin.

Pikakelaus tiistaiaamuun. Nukuin myöhään. Oli laiska fiilis. Menin selailee mun pornotumblria ku teki mieli. Eksyin kattoo yhen todella kuuman transmiehen videoita.

Ja sit yhtäkkiä ei enää tehnykään mieli. Vaan itketti. Ja jotenkin epämääräsesti inhotti.

En oo ihan varma miks. Mulle on tosi hankalaa yrittää tunnistaa ja analysoida mun omia tunteita; en oo koskaan oikeen oppinu sitä. Voin kyl yrittää veikata kumminki.

Syynä saatto olla ihan vaan kateus. Se mies on julmetun kaunis; musta ei millään saa niin hyvän näköstä. Oon iso ja paksu, pyöreäkasvoinen ja pehmeäpiirteinen. Ja toisaalta, sen kropassa näkyy testosteronin aiheuttamat muutokset, joita osittain kadehdin, mut toisaalta pelkään... Siis, haluun joitain niistä muutoksista, mutta en välttämättä kaikkia.

Saattaisin haluta isomman ja hienomman nenän ja korvat, ja ehkä aataminomenan, ja isommat genitaalivärmeet, ja vähemmän kurveja, mut en välttämättä haluis olla karvasempi. Ainakaan naamasta. Emt. Pelkään, ettei pärstäkarvat sopis mulle, tai ne kasvais jotenkin härösti sekalaisina epämääräsinä tuppoina. (En oo kyl varma, miks se olis niin iso ongelma sit, jos niin oiski.)

Enkä haluis näyttää mun isältä. En siis niinku millään. Hyi. Hyi hitto.

Ikävä vaan, ettei niit vaikutuksia voi valikoida; jokanen saa aina oman yksilöllisen settinsä.

Toisaalta taas inhotus saattaa johtuu myös siitä, että... sldfmsdflks nyt en tiä miten pukisin tän sanoiks.

Tietyn tyyliset ransmiehet on mulle jostain syystä kuuminta hottii, mutta pelkään esineellistäväni heitä. Pelkään, että tää onki vaan joku tietosella tasolla rekisteröitymätön fetissi. Tietty fetisseissä ei oo sinällään kai mitään pahaa, muuuutttaaa tuntuu silti kovasti siltä, että siinä ois jotain väärää. En osaa ehkä tän yksityiskohtasemmin kertoa nyt siitä.

Pelkään myös, että oonki vaan kuvitellut koko mun identiteettikriisin ja huijaan itteni ja muut kuvittelemaan, että oon jotain muuta kuin cis-nainen. Miks tekisin niin? En mä tiiä - vaikka nyt saadakseni lisää sairauslomakorvausta, niinku edellinen terapeutti vähän vihjaisi. (Koska olen sen arvoinen. Eiku mitä perseen saastaa, kiitti vaan todella paljon luottamuksesta, arvostan tosi vähän.)

...Mut enhän mä rehellisesti sanoen tiedä, mitä mä haluan tai en halua olla. tai oon tai en oo.

Jos oonki vaan jollain tasolla maskuliininen cis-nainen, joka on jostain syystä viehtynyt transmiehiin?

Sit oisin 1) tosi paska ihminen, 2) aika pirun hyvä itsepetoksessa, ja 3) syyllistyny käyttämään yhtä ihmisryhmää hyväkseni kahdella aika törkeellä tavalla. Se ois tosi kova pala nieltäväks mulle. En antais itelleni anteeksi semmosta ihan heti (lue: ikinä).

Mut se, etten antais sitä anteeksi, on ehkä paras tae mulle siitä, etten tee niin - vaikka mikä mua muka estäis olemasta kaksnaamanen paska, jos kerran paska oon joka tapauksessa. Aaaarhh miks oman pään ymmärtäminen on niin vaikeeta?!

Toinen lohduttava seikka, joka vähän murentaa tota epäilystä mussa, on se, että mua kiinnostaa melkeen yksinomaan sooloiluvideot. Epäilen, että se johtuu mun omien seksuaalisten kokemusten puutteesta ja siitä, että yritän samaistua videon tilanteeseen. Varma en tästäkään voi olla. (Ehkä oon vaan demiseksuaali.)

[sarkasmi] Kiitos, vanhemmat, kun opetitte luottamaan omiin tunteisiin. [/sarkasmi]

Joka tapauksessa, se video jäi kesken, ja loppupäivän tunnelma oli harvinaisen masentunut ja ahistunut. Imuroin, mut se ei auttanu mitään. Sit lähin auttaa kaveria kaupungille, mikä harhautti jonkin verran, mut kotiinlähdön myötä angsti palas.

Mietin pitkästä aikaa tosissaan, oisko mun sittenkin vaan parempi hypätä sillalta tai katolta tai ikkunasta. Pää edellä, silleen, että niska menee heti katki, naps vaan.

Ei musta tuu koskaan tai millään niin hyvää, ku haluaisin. Hiivatti sentään, oon koht 30 enkä tiiä mun omaa sukupuolta ja epäilen itteeni ihan kaikessa! Ei mun elämästä tuu tällä menolla yhtään mitään!

Jos tää on koko systeemi tämmöstä yksinään kaikkea vastaan tappelua, ni en mä välttämättä jaksa. Oon väsyny painimaan mun omien mörköjen kanssa. Pitäiskö mun nyt muka haastaa koko maailma?

Emmätiiä. Oon roikkunu mukana tänne asti. Meinaan jaksaa vielä. Joka päivä on uus ennätys, ja muita kauheita kliseitä.

Anteeks, jos tää kuulostaa ihan ylimääräsen melodramaattiselta tai muuten säälittävältä. (Luin tän tekstin äsken alusta ja totesin, että onpa harvinaisen rumaa tajunnanvirtaa tällä kertaa.)

Tajuun myös, jos jonkun tekee mieli sanoo, että koska en oo koskaan satuttanu itteeni näkyvästi tai yrittänyt itsemurhaa, niin en oikeesti kärsi niin pahasti. Hoen sitä kumminkin itte itelleni jatkuvasti, joten jos sun tekee mieli sanoo niin, niin voisitko pliis jättää väliin. Se, että mä peitän mun tuskan taidokkaasti, ei tarkota sitä, ettei sitä oo olemassa, tai ettei se oo vaikeeta.

Jaksoin tänään kaikest huolimatta kouluun. Oon siitä suht ylpee.

Jaksoin myös kirjottaa tän, ja ehkä kehtaan julkaistakin, vaikka tää sisältö on mitä on.

Hyvä, minä.