ja se ottaa mua muuten pannuun niin maan perkeleesti.

Haluun kirjautua yhdelle foorumille, mutta pelkään, että mua ei hyväksyttäis sinne.

Haluun juhlapuvun, mutta panikoin pelkästään pukuostoksille lähtemisen miettimisestä.

Haluun olla sosiaalinen, mutta pelkään, että ihmiset inhoo tai vihaa mua.

Haluun opiskella enemmän ja tehokkaammin, mut kaikki nää jutut mun päässä ahdistaa niin paljon, ettei oo helppoo keskittyä. 

Haluun myös tehdä kotitöitä, mut jos mun energia ei mee stressaamiseen tai jossitteluun tai itsesäälissä rypemiseen ja itkemiseen niin sit se menee opiskeluun tai sosiaalisena olemiseen tällä hetkellä.

Täytyy ehkä jättää jotain tekemistä pois, että jaksan auttaa kämppistä pitämään asuntoo siistinä.

Tunnen oloni helposti tosi säälittäväks, kun en jaksa tehdä puoliakaan siitä, mitä ihmiset normaalisti jaksais, mutta toisaalta ehkä mun täytyy yrittää muistaa, että vietän kumminkin suurimman osan aikaani kauhusta jäykkänä - ja oon viettänytkin jostain 15-vuotiaasta. Ansaitsisin melkeen jonku kunniamerkin joka kerta, kun astun mun ovesta ulos.

...No en ihan. Mukava ajatus, tosin.

Olisinkohan mä erilainen, jos mun porukat ois kuunnelleet mua, kun kerroin niille, että mua pelottaa, tai että oon surullinen? En tosin muista, uskalsinko koskaan ees kertoa. Pelkäsin mun äitiä aika paljon, joskin alitajuisesti, ja isälle en osannu puhuu. Entä, jos äiti olis vaikka uskonut edes lääkärinlausuntoa, ja jättänyt huutamatta mulle siitä, miten kiittämätön ja itsekäs ja laiska ja selkärangaton ja tunnevammanen mä oon?

Plääh, olisin joo varmaan erilainen, mut mitä sen miettiminen hyödyttää? Nää kortit jaettiin ja näillä mennään.

Mä tarviin apua. Ja tukea. Ja oikeesti paljon.

Sen ymmärtäminen tuntuu nöyryyttävältä.

Luulen, ettei kukaan kuitenkaan halua auttaa. Ei ihmisillä riitä aikaa tai energiaa semmoseen, ihmisillä on kaikilla omatkin ongelmansa. En mä voi odottaa keltään ymmärrystä tai lämpöä tai ystävällisyyttä tai apua. Sukulaisilta ehkä viimeistä, jos ne on velvollisuudentuntosia, mutta sit se on kylmää ja syyllistävää apua, joka ei välttämättä oikeesti auta.

Luulen, ettei kukaan auttais, mutta mun on silti pakko pyytää, koska en jaksa yksin.

En tahtois olla toisten armoilla, koska en luota ihmisten hyväntahtoisuuteen. Mun odotukset ei oikeesti oo kovinkaan korkeella. Jostain syystä se hävettää mua, ikäänku mun pitäis pystyy luottamaan.

Toivon, että oon väärässä, ja että voin joskus pyytää joltakulta anteeksi luottamuksen puutettani.

Miten mä edes voin ajatella, että nään ihmisissä kaikkea hyvää, tai että rakastan niitä, mutta samaan aikaan uskon tai pelkään, että ne vihaa mua? Miten tää logiikka nyt taas toimiikaan?

En mä ymmärrä mun päätä. Siellä on joku rikki.

Pitää tehdä koulujuttuja.

[Tää teksti sisältää taas itseinhoa ja itsetuhosta ajattelua, ettäs tiiätte.]

Sukulainen sanoi hetki sitten naamakirjassa, että pitäisi halailla ihmisiä. Halailu on terveellistä. Endorfiineja ja muita juttuja. Hyväksi sydämelle.

Huomaan, että ihmiset, joihin oon ajat sitten tutustunut ja tykästynyt, lähentyvät toisiaan - löytävät toisistaan kaltaistaan seuraa, iloa ja onnea - samalla, kun itse istun kotona pelkäämässä ihmisiä ja hokemassa itselleni, ettei kukaan halua koskea muhun tai nähdä mua tai edes tietää, mitä mulle kuuluu.

Kämppis halasi mua ennen lähtöään, kun kerroin, miksi mua itkettää.

Toisaalta oon onnellinen mun tuttavieni onnesta, mutta toisaalta ihan helvetin surullinen omasta puolestani: Miks mun pitää olla niin estynyt ja toivoton ja itsetunnoltani huono? Miksen voi vaan jaksaa olla ihmisten seurassa peloitta ja normaalisti?

Miksi mun kanssa elämisen pitää olla niin raskasta, että välillä toivon, ettei mun itsekään tarvitsis kestää sitä?

Haluan satuttaa itseäni ja toivon, että olisin kuollut. Sen sijaan annan itselleni luvan itkeä ääneen ja halaan itseäni. Se kuulemma auttaa, ja on varmaan tavallaan edistystä.

Kunpa mulla olis joku, jonka seurassa voisin olla rikki.

Ettei ihmisten lähellä tarttis ihan aina esittää ehjää.

Se on raskasta.

Se sattuu.

Kunpa joku ottais mut syliin.

haluunko kirjottaa tänne miten julkisesti enää. Tavallaan joo, haluan, mut toisaalta... Melkeen muokkasin jo tänään yht vanhaa kirjoitustani, kun tajunnanvirta siinä nolotti niin paljon, mut halusin säilyttää sen, koska rehellisyys on oikeesti aika tärkeetä, ja ehkä joskus haluun tarkistaa, miten oon kehittyny ihmisenä, jos jatkan tänne kirjottamista.

Oon edelleen yksinäinen, joten en haluis tästä yksityistäkään tehdä. On kiva tulla tänne välillä ja huomata, että joku on käyny lukemassa mun juttuja. Toivon vaan, että ihmiset ymmärtää tän blogin tosiaan olevan vaan mun verbaalioksennusastia, eikä mikään, öö, asiatekstijulkaisu. (Ehkä se on tarpeeks helppo tajuta. Lol.) Todennäkösesti tuun kirjottaan tänne vielä aika paljon juttuja, jotka nolottaa sit myöhemmin.

Mutta nyt kun toi epäröinti on pois alta, niin tässä taas vaihteeks juttuja jotka oksettaa:

Mä en oikeesti välitä itestäni kovin paljoo. Tekis mieli tietää, mistä se johtuu. Sillä yhdellä teini-iän kaverilla on varmasti asian kanssa jotain tekemistä, kuin myös mun sisaruksilla ja vanhemmilla. Tahtoisin jutella heidän kaikkien kanssa tästä, mutten usko, että he jaksaisivat kuunnella, kun yritän käsitellä asioita, joita he on sanoneet musta joskus iäisyys sitten.

Listasin pahoja ajatuksiani, ja yritin jakaa niitä ekassa ja tokassa persoonassa lausutuiksi, mikä olis varmaan kannattanu jättää tekemättä. Niitä oli paljon, ja nyt on hankala keskittyä mihinkään tärkeeseen, kun ne rullailee pitkin pääkoppaa. Ehkä, jos kirjotan niille vastaväitteet, ne menee pois vähäks aikaa, että voin tehdä läksyjä.

Olen luotaantyöntävä.

Enkä ole. Useampi kuin yksi mun ystävistä on kutsunut mua lämpimäksi ja kutsuvaksi ja joskus avoimeksikin.

Olet läski ja ruma.

Läski saatan olla, mutta tosiasiassa en ole edes vähän ruma. Plus, toi kommentti nyt on vaan aika saatanan pinnallinen ja kusipäinen. Jos mun ulkomuoto estää sua näkemästä mua ihmisenä, niin sä et oo mun arvoinen.

Olet ällöttävä.

Enkä tasan oo. Teen toisinaan ällöjä juttuja kyl, kuten esim. käyn paskalla tai kaivan mun nenää, mut kuka muka ei tee?

Ihmiset vaan ei tykkää musta.

Itse asiassa, aika moni vaikuttais tykkäävän, vaikken ees oo ollenkaan kotonani sosiaalisis tilanteissa: mulle hymyillään ja jutellaan usein. Sekin tyyppi, johon oon ihastunut ja jonka olon tein vissiin tosi epämukavaksi aikanaan, hymyilee ja juttelee mulle! Voin ehkä olla vielä sen ystävä! Mieti, miten hienoo sekin on! <3

Ei kukaan halua olla sun lähellä.

Varmasti haluaa. Ne hymyt kertoo ehkä just siitä.

Mun täytyy vaan tottua siihen, että tuun olemaan aina yksin.

Sä et nyt tiiä yhtään, mistä puhut. Ei näin hyvän ja fiksun ja kultaisen ihmisen tartte olla aina yksin. Lakkaa hämmentämästä mua.

Olis parempi, jos mä vaan katoaisin.

Ei oo totta. Oon ollu tärkee tuki monelle ihmiselle, ja tuun olemaankin vielä. Mulla on maailmalle kyllä annettavaa, kunhan nyt ensin selvitän, kuka oon ja mitä haluan!

Olet heikko.

Ootsä nähny mua väittämässä vastaan mun sukulaisille kun ne on rasistisia tai seksistisiä saaviaivoja? Tiedätkö sä, miten kauan mä jaksoin tarpoo paskassa ja piiskata itteeni eteenpäin, ennen ku masennuin? Oon vahva ja rohkea, en heikko.

Olet huono.

Olen hieno, tiedokses vaan.

Olet merkityksetön.

Se, että oon just nyt hämmentynyt, enkä tiedä, kuka oon tai mitä haluan, ei tarkoita, ettei mun elämällä oo merkitystä. Mä kyllä vielä löydän sen ja näytän sulle.

Susta ei ole hyötyä kenellekään.

Just eilen tein vapaaehtoishommia ja olin hyödyksi! Ja sitä paitsi hyödyllisyyden ei pitäis olla mikään ihmisarvon mitta, joten suksi kuuseen!

Et jaksa tehdä mitään.

Oon ollut sairas. Sairaana ei tarvitsekaan jaksaa. Voin nyt jo paremmin, joten kohta jaksan taas, toivottavasti.

Et osaa tehdä mitään.

 Osaan: olla ystävä, laittaa ruokaa, siivota, hoitaa koiria ja kissoja ja rottia ja itseäni, kirjoittaa, kävellä ja juosta, laulaa, hieroa hartioita, halata, lohduttaa ja piristää, ajatella itsenäisesti, haastaa normeja ja kehittää itteeni. En välttämättä ole just nyt superhyvä missään, koska oon ollut tosiaan pitkään sairas ja hämmentynyt, mutta mulla on aikaa ja kykyjä oppia vielä vaikka mitä.

Olet säälittävä raukka.

Ei, nyt ihan oikeesti hei - mä tiedän, että sä oot tottunu ajattelemaan, että mulla on ollu helppo elämä eikä mitään syytä masentua, mutta kun ei se välttämättä menekään niin. Et sä tiedä musta läheskään niin paljoa ku luulet, joten lakkaa tuomitsemasta.

Kukaan ei oikeasti halua koskea suhun.

Haluaapas. Mun ystävät halaa mua melkeen aina, kun nähdään. Mun perheenjäsenet halaa mua myöskin. Hei, olihan joskus se yks kaverin kaverikin joka halus kovasti "pidellä mua" - en tosin suostunut, mutta oli se silti siellä.

Kukaan ei oikeasti halua tuottaa sulle mielihyvää.

Epäilen vahvasti. Mulle ollaan jatkuvasti ystävällisiä ja ymmärtäväisiä, vaikken nykyään tuskin koskaan tosiaan ole kenellekään kovin suureksi hyödyksi.

Ketään ei kiinnosta, olenko edes olemassa.

Ystävä just tekstas ajatelleensa mua. Mä tunnen ihmisiä, jotka on rehellisesti sitä mieltä, että maailma näyttää paremmalta kun mä olen siinä. Okei? Kirjota tää muistiin.

Tän paremmaksi elämä ei sulle enää muutu.

Saatpa nähdä, saatana. Mä vasta lämmittelen.

 

Tuntuu kyllä paremmalta. Ehkä tää tästä.

Oikeestaan kirjotin kaks: terapeutti antoi mulle kotitehtäväksi kirjoittaa kirje itelleni sekä miehenä että naisena. En ollu alkuun varma, kuuluuko vastaanottajan vai lähettäjän sukupuolen vaihtua, mutta kuulemma molempi parempi. Päädyin kumminkin kirjottamaan kirjeet ittenäni, eli siis suht sukupuolettomana / sukupuolineutraalina. Mut noh, tässä kirje Solmu-pojalle:

Moi, Solmu Solmunen!

Oon huomannu, että viime aikoina tää koko sukupuolisysteemi on aiheuttanu sulle aika paljon hämmennystä. Haluaisin jotenkin auttaa sua löytämään vähän enemmän varmuutta siinä asiassa. Ollaan kumminki tunnettu melko pitkään, joten ehkä mä voin kertoa sulle jotain helpottavaa.

Muistatsä, millainen olit pienenä? Leikit Muumimammaa ja prinsessaleikkejä ja Pikkutassua tai Simbaa Elefanttien hautausmaalla. Suutuit isälle, kun se käytti susta pojan nimeä - muistatko, miks?

En mäkään. Mutta luulen, että todellisuudessa lapset tekee todella paljon juttuja vaan siks, että niiden vanhemmat odottaa niiltä sellaisia. Kuten esmes sillon, kun pelasit ihan intsinä pusunattaa; jos odotukset ois olleet erit, niin mä luulen, että sä oisit jahdannut tyttöjä ympäriinsä ihan yhtä suurella innolla kuin poikiakin.

Se, mitä mä tässä nyt yritän siis sanoa, on, ettei sun lapsuudenaikainen käytös tee sun miehisyydestäs mitenkään kyseenalaista. Sun poikiin ihastumiset ja epävarmuus pituudestas on olleet ihan yhtä tosia ja varmoja asioita kuin sun kasvupyrähdys ja ärtymys mekkoja ja pitsiä ja meikkejä ja Tiina-kirjoja kohtaan. (Kirjoista Viisikot ja Jadet oli aina parempia kumminki.)

Muistatsä, kun joku kerran sanoi, että sä voisit olla täydellinen poikaystävä, ja myöhemmin itkit sitä, kun luulit peniksen olevan ainoa juttu, joka sulta puuttuu?

Ei sulta puutu mitään. Penis tai sen puute eivät määrittele sun maskuliinisuuttas. Sä löydät vielä jonkun kultaisen, joka näkee ja hyväksyy ja ottaa sut sellaisena kuin sä oot, jos sä vaan uskallat olla sellainen: mahdollisimman todellinen versio omasta itestäs. Sussa on ihan valtavasti hyviä, rakastettavia piirteitä. Mä vannon sulle, että joku vielä huomaa ne, ja rakastuu suhun.

Tiedän, että sä kamppailet vielä ahdistuksenkin kanssa. Siihen liittyen haluun, että ymmärrät tämän: Itkuherkkyys ei oo epämiehekästä eikä neitimäistä. Mä ymmärrän, että itkukohtaukset on sulle ihan meganöyryyttäviä, mutta toivottavasti tajuat, miten vahva oot, kun kestät ne ja jatkat eteenpäin niistä huolimatta. Oot oikeasti tosi, tosi vahva. Sitä paitsi, herkät jätkäthän on ihan parhaita! Itekki oot sitä mieltä, joten lakkaa mollaamasta ittees sen saman herkkyyden takia, joka on susta toisissa viehättävää!

Ei sun tarvii teeskennellä, machoilla, kovistella tai yrittää todistaa mitään. Oot ihan tarpeeksi miehinen sellaisena kuin oot, tisseines, lempeine äänines ja hoivavietteines kaikkines. Oot tarpeeksi trans, jos trans haluat olla, ja ansaitset tulla nähdyksi ja kohdatuksi tavalla, joka tuntuu luontevimmalta just sulle. Voit pukeutua pinkkiin, ja oot silti mies. Voit meikata, jos haluut, ja oot silti mies. Voit olla söpökin, ja edelleen mies. Sun ei tarvii yrittää olla niinkuin muut tullaksesi hyväksytyks. Sun ei tarvii yrittää päästä sisälle jätkäporukkaan, tai ees haluta päästä sisälle jätkäporukkaan, ollaksesi jätkä. Oot itses näköinen transpoika, ja siis tottapuhuen aika pirun hyvän näkönen, loppujen lopuks. Sun vanha terapeutti ei tienny, mistä puhui, kun sanoi, ettet voi olla trans.

Mee & yllätä maailma.

Mä kannustan.

Oot aina tarpeeks.

 

Mä itkin, kun luin ton ääneen ekaa kertaa. Fiiliksiä oli tosi paljon. Mun on tosi vaikee kuvitella, että kukaan osais nähdä mut viehättävänä sellaisena kuin mä oon, joten ömh, tuollaisen vakuutuksen kuuleminen tuntu toisaalta tosi hyvältä, vaikken ollukkaan varma, onko mun ihan ookoo uskoa sitä. Plus se, että sain ääneen kumota melkeen kaikki mun "mut en voi olla mies koska abc"-ajatukset, tuntu ihan sairaan hyvältä.

Okei, seuraavaks tää kirje Solmu-tytölle:

Hei, Solmu!

Oon heränny tässä huomaamaan, että sä kyseenalaistat omaa sukupuoltas enenevässä määrin, etkä tunne oikeen oloas kotoisaksi nais-määritelmän kanssa. Haluun auttaa sua, jos vaan osaan, ja musta tuntuu siltä, että sun ois hyvä tietää muutama aika tärkee asia:

Ensinnäkin, se, ettet halua ilmaista sukupuoltas niin sanotusti "naistyypillisillä" tavoilla, ei välttämättä tarkoita sitä, ettet sä ole nainen. Kaikki naiset ei haluu pukeutua hameisiin tai mekkoihin tai kukkakuviolliseen pitsiin tai meikata tai sheivata tai nyppii kulmakarvojaan. Sun äidin ei koskaan, KOSKAAN olis pitänyt pakottaa sua tekemään mitään noista asioista; se oli häneltä väärin tehty, ja toivottavasti hän tajuaa ja pyytää sulta anteeksikin ehkä joskus.

Myöskään sun pituutes, lyhyt tukka tai suht pienet rinnat ei tee susta epänaisellista. Meidän kehot ei määrittele meidän sukupuolta - se vaan ei toimi niin.

Muistatsä, kun vaihdoit kutsumanimeä joskus 13-vuotiaana? Kun et samaistunut omaan nimees mitenkään, ja se tuntu vaan joltain otsakkeelta, jonka joku muu oli sulle päättänyt, tai ei ainakaan sun omalta nimeltä? Ja sit 25-vuotiaana kehtasit vihdoin vaihtaa takas, ku toinenkaan nimi ei toiminu?

Nää tunteet on kaikki olleet tosia ja tärkeitä ja normaaleja. Joo, itse asiassa, hämmennys on normaalia, tai ainakin paljon normaalimpaa kuin usein annetaan ymmärtää, ja sulla on oikeus olla hämmentynyt ja kyseenalaistaa ja etsiä vastauksia just niin kauan kun sulla kestää löytää ne sun vastaukset. Sekin on täysin okei, vaikkei niitä löytyiskään. Et sä välttämättä tarvii varmuutta siitä, kuka oot, ollaksesi hyvä ja kokonainen ihminen. Oot oikee ja hyvä ja kokonainen just tollasena ku oot.

En muista, että sä oisit ikinä oikeesti halunnut olla mikään "hieno neiti". Sekään ei kuitenkaan tee susta vähemmän naisellista. Sulla on oikeus tulla kohdelluksi niin kuin haluat. Oot vahva nainen, ja se on upeeta. Sun ei tarvii teeskennellä mitään.

Sun ei myöskään tarvii haluta lapsia, tai olla kykeneväinen saamaan lapsia, ollaksesi nainen. Äiteys on tavallaan aika yliarvostettua kumminkin.

Se, että sä ihastut stereotyyppisen "feminiinisiin" miehiin, ei tee susta epänaisellista. Herkät jätkät vaan rulaa! ♡

Niin, ja se, että sä ihastut välillä myös naisiin, ei myöskään tee susta epänaisellista.

Voit pukeutua just niinku haluat, ja oot silti nainen. Voit diggailla strap-oneja, ja olla silti nainen. Ja sit ehkä joskus viiskymppisenä tai joskus kun sulle kasvaa viikset, oot silti edelleen nainen. Ja hyvä nainen ootki. Komee nainen.

Viimeisenä muttei vähäisimpänä asiana kerron sulle vielä, että vaikka sä nyt kyseenalaistatkin sukupuoltas tosi paljon, ja se on täysin todellista, SULLA ON LUPA MUUTTAA MIELES aina, ja niin monta kertaa, ku sun tarvii.

Mä oon aina sun puolella, ja teen parhaani sun puolesta. Oot mulle rakas, ja aina tarpeeksi.

 

Tän lukemisella ei ollut ihan yhtä dramaattista vaikutusta kuin ekalla kirjeellä, ja tuntu pikkuisen epämukavalta vakuutella itelleni kirjeessä, että oon nainen - ehkä siks, etten oo, tai sitten siks, että oon käyttäny niin paljon aikaa siihen vakuutteluun muutenkin - mutta ei toikaan ihan kamalalta tuntunut. Parhaalta ja tärkeimmältä tuntu saada vakuuttaa itselleen, että mulla on tosiaan lupa muuttaa mieleni, jos niin joskus käy.

Muttota, tuommosia niistä tuli. Terapeutti tuntu niistä positiivisesti vaikuttuneen, joten päätin, etten piilota niit pöydänlaatikkoon vaan länttään ne tänne satunnaisten ohikulkijoiden ihmeteltäväks. Kert osaan kuulemma kirjottaa.

Muuten tää viikko on ollu aikamoista siksakkia. Oon lukenu juttuja ja sahannu päässäni eestaas että "oonko mä nyt trans vaiko enkö oo mitähäh ja mitä se sit meinaa jos oon tai en tai oon" ja stressannu sitä - ja toisekseen yrittäny kans selvittää, onko mun tänhetkinen ala oikeesti sitä mitä haluun tehdä, ja stressannu sitäkin. Mutta! Kävin koulussa! Ja kävin laulamassa! Ja ihmiset ilahtui! Ja oli kivaa! Jee!

Ja nyt on viikonloppu! Jee! Moido!

(Otsikon lauloi Indica)

Olin jo pienenä ehkä vähän hermoheikko.

En tiä, mistä opin sen, mut nieleskelin ilmaa paljon, ja kesti tosi pitkään, ennen ku pääsin siitä tavasta eroon. (Itse asiassa, sen jälkeen, ku otin sen viimeks kavereiden kanssa puheeks, nieleskelin taas ehkä kuukauden tai pari.) Oikeestaan luulin kauan, että nieleskely on normaalia, kunnes sit luin jostain, että se on pakko-oire - joskaan ei kauheen runsaasti dokumentoitu.

Muistan yhet juhlat, jotka meillä oli ennen mun kuudetta syntymäpäivää; saattoivat olla mun nimpparit tai pikkusisaruksen nimpparit tai synttärit tai peräti ristiäiset, en yhtään muista. Mutta muistan odottaneeni hermostuneena vieraita ja nieleskelleeni paljon ilmaa, mikä sitten aiheutti mulle vatsakipua, kun istuttiin pöydässä syömässä kakkua.

Kun kerroin isälle, että mun vatsaan sattuu, ja pyysin päästä pois pöydästä, isä sanoi:

"Lakkaa valehtelemasta, ja istu kunnolla."

Se on eka kerta, jonka muistan, kun mua ei uskottu, kun yritin kertoa, miltä musta tuntuu. Eikä se nyt näin varmaankaan näytä mitenkään erityisen ikävältä tapaukselta... Mutta kun se on ollut säännöllisesti toistuvaa, niin se muodostaa jälkensä pikkuhiljaa.

Kolmosluokalle siirtyessä multa kysyttiin, haluunko opiskella Englantia, Ruotsia vai Saksaa. Vastasin, että Englantia, koska sitä kaikki muutkin mun luokalla ottaa. Se ei ollut hyväksyttävä vastaus mun vanhempien mielestä. He sanoivat, että Englantia voi oppia koska vaan. Että kannattaa ottaa erilainen kieli alkuun. Ei kannata mennä vaan joukon perässä.

Sinänsä oon kyl samaa mieltä, ettei enemmistöä kannata seurata sokkona, mut miksi ihmeessä kysytte lapselta, mitä se haluaa, jos kuitenkin puhutte sen ympäri? Eikö lapsen oman tahdon kasvun tukeminen oo siinä vaiheessa tärkeämpää, kuin se, miten hyvin lapsi osaa päätöksensä perustella? Toisekseen, jos mun porukat ois ottaneet mun ihmisarkuuteni ja ahdistukseni tosissaan, he ois ehkä ymmärtäneet, että mä tarviin tuttuja ja turvallisia ihmisiä ympärilleni koulussa, ja että siksi ehkä ainakin mun ois ollut hyvä mennä lauman mukana. Mutta ei.

7-vuotiaana alotin pianotunnit. 9-vuotiaana en enää jaksanu niitä. Mun vanhemmat oli eronneet, se oli rankkaa aikaa. En vaan jaksanu. Halusin lopettaa.

En saanu. Ei se ois ollu järkevää. Pakko sitä nyt oli lapsen jotain harrastaa.

11-vuotiaana sain lopettaa, kun en ollu tehny kahteen vuoteen soittoläksyjäni, mutta vaan, jos alottaisin kitaratunnit.

En vuoteen tehny kitaraläksyjänikään. Vasta sitten sain lopettaa nekin tunnit.

Lukiossa oli pakko lukee pitkä matematiikka kahden A-kielen lisäks, vaikken ois jaksanu tai halunnu, koska "kyllä siitä on sitten tulevaisuudessa paljon hyötyä".

Mopokorttikin oli muka niin hyödyllinen. Ja ajokortti. Molemmat reputin.

Joo: Ymmärrän, että mun vanhemmat kulutti mun soitto- ja ajotunteihin paljon rahaa. Olin materiaalisesti hemmoteltu, mut porukat syytivät rahansa vaan kankkulan kaivoon, koska ei heitä kiinnostanut kuunnella, mitä mä itse halusin. En mä kyllä tiedä, oisinko sillon osannut kertoakaan. Terapian tarpeessa oisin varmaan ollut jo silloin.

Menin yliopistoon. Putosin sieltä pois. Menin töihin. Putosin töistä.

18-vuotiaana mulla todettiin keskivaikea masennus.

Diagnoosista huolimatta sukulaiset sanoivat mua laiskaksi toistuvasti vuosien ajan. Sanoivat, etten vaan viitsi yrittää olla hyödyksi, ettei mua vaan oikeasti yhtään kiinnosta nähdä vaivaa minkään asian eteen. Sanoivat, etten mä oikeasti oo masentunut, teeskentelen vaan, laiskuuttani.

Mä uskoin heitä.

Uskoin, ja jäin kotiin makaamaan ja häpeämään laiskuuttani. Uskoin, enkä pyytänyt apua mistään tai keneltäkään, koska eihän sellaista voi auttaa, joka ei oikeasti halua voida paremmin. Sitä paitsi, kuka muka haluaakaan auttaa ihmistä, joka vaan teeskentelee saadakseen huomiota.

24-vuotiaana mä sain ekat isommat ahdistuskohtaukseni tuttujen ihmisten seurassa. Se sai mut vihdoin uskomaan, että ehkä mulla on ihan oikeasti joku ongelma, johon tarvitsen ja voin saada apua. Hakeuduin terapiaan, ja aloin hitaasti kuntouttaan itteeni.

Vuos sitten kerroin mun terapeutille kyseenalaistavani sukupuoltani.

Hän ei uskonut mua.

Hänellä oli omat teoriansa transsukupuolisuudesta, jotka totta puhuen oli niin fossiloituneet, että niillä olis voinu ajaa autoo. Mutta niiden teorioittensa tukemana hän kyseenalaisti mun identiteettikriisin ja sai mut tuntemaan taas vaan teeskenteleväni huomion toivossa.

Onneks mä tajusin suht nopeasti (puolen vuoden sisään) lähteä hänen "hellästä huomastaan", mut jätti sekin jälkensä. Käyn terapiassa ja yritän uskaltaa mennä tukiryhmiin ja tutustua ihmisiin ja saada ystäviä, mutta koko ajan pelkään, että joku "huomaa", että mä vaan valehtelen... Pelkään, ettei kukaan koskaan luota muhun tai usko, mitä sanon, tai halua tutustua muhun kun suollan muka vaan pelkkää paskaa joka kerta kun avaan suuni.

En tiä, kuulostaako tää miten järjettömältä, mut näin nyt vaan on.

Tiiän olevani niin rehellinen kuin vaan pystyn tällä hetkellä olemaan, mut koska siihen on viimeks luotettu?

Mistä mä pystyn olemaan varma, etten valehtele itsellenikin?

 

En mä oikeen voi kauheasti purkaakaan näitä ajatuksia lähimmillekään kavereilleni, koska noh... Oon yrittänyt, mutta heidän on selvästi vaikee ymmärtää sitä jäätävää epävarmuuden tasoa, jolle mä oon jotenkin onnistunut itteni hilaamaan. Toisaalta en kyllä ihmettelekään sitä, että on vaikeeta. Ei tää vissiin oo ihan normaalia.

Sain terapeutilta kotiläksyksi kirjoitustehtävän. Ehkä laitan sen seuraavaks tänne tän tämänkertaisen angstin vastapainoks.

 

Toisaalta:

Hei sä. Sä, joka ajattelet näin. Esim. hei mä.

Mä kuulen sut. Kuulen sun äänen. Kuulen ajatukset ja tunteet, jotka ilmaiset mulle.

Ne on todellisia. Luotan suhun. Uskon sua.

Haluun auttaa. Anna mun auttaa.

Ei oo pakko.

Oot rakas, uskot tai et,

mutta mieluummin usko.

Sä ansaitset sen.