[Sisältövaroitus: itsemurha-ajatusten käsittelyä]

 

Nyt siis turhauttaa, ahdistaa ja masentaa todella paljon.

Mulle selvisi just erittäin konkreettisella tavalla, ettei mun perheellä ole lainkaan tilaa mun tunteille, puhumattakaan mun kaikkein hankalimmista tunteista. Musta on kyllä aina tuntunut, että oon saanut käsitellä useimmat ongelmani yksin, mutten koskaan oikein tajunnut, miten yksin niiden kanssa olenkaan.

 

Mun tarttee varmaan avata tätä vähän:

Oon pyöritellyt taas päässäni identiteettikriisi-ajatuksia viimesen viikon aikana todella paljon. Tuntuu, etten tiedä, millä tavalla mun pitäis olla olemassa. Tuntuu, etten vaan osaa - eikä sinänsä mikään ihme, kun monta vuotta oon vaan yrittänyt olla mahdollisimman vähän yhtään mitään. Aattelin postaa Facebookiin aiheesta, sellaisille läheisille, joita semmoiset ajatukset ehkä kiinnostaa, ja joiden kuvittelin kestävän sen. Kirjoitin suurin piirtein näin: "En taida osata olla olemassa, kun oon tähän asti tehnyt sitä vaan mahdollisimman vähän." 20 minuutin päästä mun sukulaiset lähettelee mulle hermostuneita vihasia viestejä ja luulevat, että meinaan tappaa itteni. Että tarttee vähän miettiä, mitä sinne naamakirjaan julkasee.

Taustatietona vielä sen verran, että en ole koskaan yrittänyt itsemurhaa. Oon kyllä toivonut, etten olisi lainkaan olemassa, ja aika pitkään tunsin aina korkeilla paikoilla todella voimakasta halua hypätä; tietääkseni en oo kuitenkaan koskaan keskustellut näistäkään ajatuksista perheeni kanssa. En ollenkaan ymmärrä, miten he onnistuivat lentämään yhdestä päivityksestä valtaisaan hälytystilaan. Oikeesti, en. En käsitä.

 

Tää varmaan selittää myös aika hyvin, miksi alun perin aloitin tän blogin. Haluun purkaa mun ajatuksia, mieluiten tietty puhumalla niistä jonkun kanssa, mutta sille ei yksinkertaisesti vaan ole tilaa. Ei mun sukulaiset oo koskaan jaksaneet tukea mua, tai kuunnella, mitä sanon, tai yrittää ymmärtää, miltä musta tuntuu. Niillä ei vaan koskaan oo ollut siihen kärsivällisyyttä tai henkistä jaksamista. Mä sen sijaan koen tukeneeni äitiäni henkisesti todella nuoresta lähtien, minkä tajuan nyt olleen sekä epätavallista että epäreilua mua kohtaan. Mun vanhemmat oli masentuneita ja kyvyttömiä olemaan mun tukena, vaikka yrittivätkin varmasti parhaansa, mutta sen ymmärtäminen ei ihan kamalasti lohduta. Kun mulla todettiin masennus, mua haukuttiin vuosien ajan laiskaksi ja yritettiin puskea "ottamaan itseäni niskasta kiinni" - ja ikävä kyllä uskoin puhujia, mikä esti mua hakeutumasta terapiaan pitkään aikaan, kun kuka muka voi auttaakaan sellaista ihmistä, joka ei vaan viitsi parantua. Hyvien aikomusten ajatteleminen ei sitäkään aikaa muistellessa paljon lämmitä.

 

Kai mä oon sit tähän asti odottanut, että jossain vaiheessa mun sukulaiset kykenis ottamaan mut vastaan ja kannattelemaan mua sellaisena kuin oon, koska he rakastavat mua, vaikkei mikään menneessä ookaan vihjannut siihen, että se olis ees mahdollista. Ehkä mä yliarvioin muistoissani lapsena saamani tuen määrän, tai jotain.

Ehkä mä vasta nyt alan pikkuhiljaa ymmärtää, ettei mulle ole tarjolla haluamaani tukea mun perheen taholta. Se vaan ei tuu koskaan olemaan mahdollista. Täytyy siis alkaa etsiä muualta.

Perhe ei oo tukeen kykeneväinen, ja kavereitani en halua kuormittaa liialla jakamisella. Siksi blogaan. Onhan se vähän perseestä.

 

Onko maailmassa oikeasti ihmisiä, jotka on emotionaalisesti ja henkisesti näin yksin koko ajan, ja pärjää? Mä oon kuvitellut niin, mutten enää ole varma. Onko se ees mahdollista? Miten?

Saanko mä olla ylpeä siitä, että oon vielä täällä?

Oon tosi pitkään ajatellut, että oon vaan säälittävä raukkis, kun en kestä mitään ja pelkään kaikkea ja itken aina, jos tulee eteen jotain vaikeaa. Aattelin, ettei multa puuttunut lapsena mitään, kaikki oli vaan hyvin aina, eikä mulla ollut mitään syytä masentua, ja siksi oon vaan joko huono tai feikkaan, että en kestä.

Multa puuttui lapsena henkinen tuki ja ymmärtäväinen ohjaus, eikä mua kuunneltu.

Ei mulla ihan kaikkea ollut. Ja vaikka olis ollutkin, saisin silti mennä rikki näennäisesti "tyhjästä" tai "syyttä", koska toisilla vaan on semmonen aivokemia, että ne masentuu.

Mulla pitäis olla lupa olla heikko välillä.

 

Sori, nyt mä vaan jaarittelen itselleni jotain. En tiä, onko tässä tekstissä ihan hirveesti järkeä nyt... Mutta tämmönen tällä kertaa. Ainakin mulle on jonkin verran apua kirjoittamisesta; se selkiyttää ajatuksia vähäsen.

Kiitos, jos joku luki.