[Tää teksti sisältää taas itseinhoa ja itsetuhosta ajattelua, ettäs tiiätte.]

Sukulainen sanoi hetki sitten naamakirjassa, että pitäisi halailla ihmisiä. Halailu on terveellistä. Endorfiineja ja muita juttuja. Hyväksi sydämelle.

Huomaan, että ihmiset, joihin oon ajat sitten tutustunut ja tykästynyt, lähentyvät toisiaan - löytävät toisistaan kaltaistaan seuraa, iloa ja onnea - samalla, kun itse istun kotona pelkäämässä ihmisiä ja hokemassa itselleni, ettei kukaan halua koskea muhun tai nähdä mua tai edes tietää, mitä mulle kuuluu.

Kämppis halasi mua ennen lähtöään, kun kerroin, miksi mua itkettää.

Toisaalta oon onnellinen mun tuttavieni onnesta, mutta toisaalta ihan helvetin surullinen omasta puolestani: Miks mun pitää olla niin estynyt ja toivoton ja itsetunnoltani huono? Miksen voi vaan jaksaa olla ihmisten seurassa peloitta ja normaalisti?

Miksi mun kanssa elämisen pitää olla niin raskasta, että välillä toivon, ettei mun itsekään tarvitsis kestää sitä?

Haluan satuttaa itseäni ja toivon, että olisin kuollut. Sen sijaan annan itselleni luvan itkeä ääneen ja halaan itseäni. Se kuulemma auttaa, ja on varmaan tavallaan edistystä.

Kunpa mulla olis joku, jonka seurassa voisin olla rikki.

Ettei ihmisten lähellä tarttis ihan aina esittää ehjää.

Se on raskasta.

Se sattuu.

Kunpa joku ottais mut syliin.