ja se ottaa mua muuten pannuun niin maan perkeleesti.

Haluun kirjautua yhdelle foorumille, mutta pelkään, että mua ei hyväksyttäis sinne.

Haluun juhlapuvun, mutta panikoin pelkästään pukuostoksille lähtemisen miettimisestä.

Haluun olla sosiaalinen, mutta pelkään, että ihmiset inhoo tai vihaa mua.

Haluun opiskella enemmän ja tehokkaammin, mut kaikki nää jutut mun päässä ahdistaa niin paljon, ettei oo helppoo keskittyä. 

Haluun myös tehdä kotitöitä, mut jos mun energia ei mee stressaamiseen tai jossitteluun tai itsesäälissä rypemiseen ja itkemiseen niin sit se menee opiskeluun tai sosiaalisena olemiseen tällä hetkellä.

Täytyy ehkä jättää jotain tekemistä pois, että jaksan auttaa kämppistä pitämään asuntoo siistinä.

Tunnen oloni helposti tosi säälittäväks, kun en jaksa tehdä puoliakaan siitä, mitä ihmiset normaalisti jaksais, mutta toisaalta ehkä mun täytyy yrittää muistaa, että vietän kumminkin suurimman osan aikaani kauhusta jäykkänä - ja oon viettänytkin jostain 15-vuotiaasta. Ansaitsisin melkeen jonku kunniamerkin joka kerta, kun astun mun ovesta ulos.

...No en ihan. Mukava ajatus, tosin.

Olisinkohan mä erilainen, jos mun porukat ois kuunnelleet mua, kun kerroin niille, että mua pelottaa, tai että oon surullinen? En tosin muista, uskalsinko koskaan ees kertoa. Pelkäsin mun äitiä aika paljon, joskin alitajuisesti, ja isälle en osannu puhuu. Entä, jos äiti olis vaikka uskonut edes lääkärinlausuntoa, ja jättänyt huutamatta mulle siitä, miten kiittämätön ja itsekäs ja laiska ja selkärangaton ja tunnevammanen mä oon?

Plääh, olisin joo varmaan erilainen, mut mitä sen miettiminen hyödyttää? Nää kortit jaettiin ja näillä mennään.

Mä tarviin apua. Ja tukea. Ja oikeesti paljon.

Sen ymmärtäminen tuntuu nöyryyttävältä.

Luulen, ettei kukaan kuitenkaan halua auttaa. Ei ihmisillä riitä aikaa tai energiaa semmoseen, ihmisillä on kaikilla omatkin ongelmansa. En mä voi odottaa keltään ymmärrystä tai lämpöä tai ystävällisyyttä tai apua. Sukulaisilta ehkä viimeistä, jos ne on velvollisuudentuntosia, mutta sit se on kylmää ja syyllistävää apua, joka ei välttämättä oikeesti auta.

Luulen, ettei kukaan auttais, mutta mun on silti pakko pyytää, koska en jaksa yksin.

En tahtois olla toisten armoilla, koska en luota ihmisten hyväntahtoisuuteen. Mun odotukset ei oikeesti oo kovinkaan korkeella. Jostain syystä se hävettää mua, ikäänku mun pitäis pystyy luottamaan.

Toivon, että oon väärässä, ja että voin joskus pyytää joltakulta anteeksi luottamuksen puutettani.

Miten mä edes voin ajatella, että nään ihmisissä kaikkea hyvää, tai että rakastan niitä, mutta samaan aikaan uskon tai pelkään, että ne vihaa mua? Miten tää logiikka nyt taas toimiikaan?

En mä ymmärrä mun päätä. Siellä on joku rikki.

Pitää tehdä koulujuttuja.