(Otsikon lauloi Indica)

Olin jo pienenä ehkä vähän hermoheikko.

En tiä, mistä opin sen, mut nieleskelin ilmaa paljon, ja kesti tosi pitkään, ennen ku pääsin siitä tavasta eroon. (Itse asiassa, sen jälkeen, ku otin sen viimeks kavereiden kanssa puheeks, nieleskelin taas ehkä kuukauden tai pari.) Oikeestaan luulin kauan, että nieleskely on normaalia, kunnes sit luin jostain, että se on pakko-oire - joskaan ei kauheen runsaasti dokumentoitu.

Muistan yhet juhlat, jotka meillä oli ennen mun kuudetta syntymäpäivää; saattoivat olla mun nimpparit tai pikkusisaruksen nimpparit tai synttärit tai peräti ristiäiset, en yhtään muista. Mutta muistan odottaneeni hermostuneena vieraita ja nieleskelleeni paljon ilmaa, mikä sitten aiheutti mulle vatsakipua, kun istuttiin pöydässä syömässä kakkua.

Kun kerroin isälle, että mun vatsaan sattuu, ja pyysin päästä pois pöydästä, isä sanoi:

"Lakkaa valehtelemasta, ja istu kunnolla."

Se on eka kerta, jonka muistan, kun mua ei uskottu, kun yritin kertoa, miltä musta tuntuu. Eikä se nyt näin varmaankaan näytä mitenkään erityisen ikävältä tapaukselta... Mutta kun se on ollut säännöllisesti toistuvaa, niin se muodostaa jälkensä pikkuhiljaa.

Kolmosluokalle siirtyessä multa kysyttiin, haluunko opiskella Englantia, Ruotsia vai Saksaa. Vastasin, että Englantia, koska sitä kaikki muutkin mun luokalla ottaa. Se ei ollut hyväksyttävä vastaus mun vanhempien mielestä. He sanoivat, että Englantia voi oppia koska vaan. Että kannattaa ottaa erilainen kieli alkuun. Ei kannata mennä vaan joukon perässä.

Sinänsä oon kyl samaa mieltä, ettei enemmistöä kannata seurata sokkona, mut miksi ihmeessä kysytte lapselta, mitä se haluaa, jos kuitenkin puhutte sen ympäri? Eikö lapsen oman tahdon kasvun tukeminen oo siinä vaiheessa tärkeämpää, kuin se, miten hyvin lapsi osaa päätöksensä perustella? Toisekseen, jos mun porukat ois ottaneet mun ihmisarkuuteni ja ahdistukseni tosissaan, he ois ehkä ymmärtäneet, että mä tarviin tuttuja ja turvallisia ihmisiä ympärilleni koulussa, ja että siksi ehkä ainakin mun ois ollut hyvä mennä lauman mukana. Mutta ei.

7-vuotiaana alotin pianotunnit. 9-vuotiaana en enää jaksanu niitä. Mun vanhemmat oli eronneet, se oli rankkaa aikaa. En vaan jaksanu. Halusin lopettaa.

En saanu. Ei se ois ollu järkevää. Pakko sitä nyt oli lapsen jotain harrastaa.

11-vuotiaana sain lopettaa, kun en ollu tehny kahteen vuoteen soittoläksyjäni, mutta vaan, jos alottaisin kitaratunnit.

En vuoteen tehny kitaraläksyjänikään. Vasta sitten sain lopettaa nekin tunnit.

Lukiossa oli pakko lukee pitkä matematiikka kahden A-kielen lisäks, vaikken ois jaksanu tai halunnu, koska "kyllä siitä on sitten tulevaisuudessa paljon hyötyä".

Mopokorttikin oli muka niin hyödyllinen. Ja ajokortti. Molemmat reputin.

Joo: Ymmärrän, että mun vanhemmat kulutti mun soitto- ja ajotunteihin paljon rahaa. Olin materiaalisesti hemmoteltu, mut porukat syytivät rahansa vaan kankkulan kaivoon, koska ei heitä kiinnostanut kuunnella, mitä mä itse halusin. En mä kyllä tiedä, oisinko sillon osannut kertoakaan. Terapian tarpeessa oisin varmaan ollut jo silloin.

Menin yliopistoon. Putosin sieltä pois. Menin töihin. Putosin töistä.

18-vuotiaana mulla todettiin keskivaikea masennus.

Diagnoosista huolimatta sukulaiset sanoivat mua laiskaksi toistuvasti vuosien ajan. Sanoivat, etten vaan viitsi yrittää olla hyödyksi, ettei mua vaan oikeasti yhtään kiinnosta nähdä vaivaa minkään asian eteen. Sanoivat, etten mä oikeasti oo masentunut, teeskentelen vaan, laiskuuttani.

Mä uskoin heitä.

Uskoin, ja jäin kotiin makaamaan ja häpeämään laiskuuttani. Uskoin, enkä pyytänyt apua mistään tai keneltäkään, koska eihän sellaista voi auttaa, joka ei oikeasti halua voida paremmin. Sitä paitsi, kuka muka haluaakaan auttaa ihmistä, joka vaan teeskentelee saadakseen huomiota.

24-vuotiaana mä sain ekat isommat ahdistuskohtaukseni tuttujen ihmisten seurassa. Se sai mut vihdoin uskomaan, että ehkä mulla on ihan oikeasti joku ongelma, johon tarvitsen ja voin saada apua. Hakeuduin terapiaan, ja aloin hitaasti kuntouttaan itteeni.

Vuos sitten kerroin mun terapeutille kyseenalaistavani sukupuoltani.

Hän ei uskonut mua.

Hänellä oli omat teoriansa transsukupuolisuudesta, jotka totta puhuen oli niin fossiloituneet, että niillä olis voinu ajaa autoo. Mutta niiden teorioittensa tukemana hän kyseenalaisti mun identiteettikriisin ja sai mut tuntemaan taas vaan teeskenteleväni huomion toivossa.

Onneks mä tajusin suht nopeasti (puolen vuoden sisään) lähteä hänen "hellästä huomastaan", mut jätti sekin jälkensä. Käyn terapiassa ja yritän uskaltaa mennä tukiryhmiin ja tutustua ihmisiin ja saada ystäviä, mutta koko ajan pelkään, että joku "huomaa", että mä vaan valehtelen... Pelkään, ettei kukaan koskaan luota muhun tai usko, mitä sanon, tai halua tutustua muhun kun suollan muka vaan pelkkää paskaa joka kerta kun avaan suuni.

En tiä, kuulostaako tää miten järjettömältä, mut näin nyt vaan on.

Tiiän olevani niin rehellinen kuin vaan pystyn tällä hetkellä olemaan, mut koska siihen on viimeks luotettu?

Mistä mä pystyn olemaan varma, etten valehtele itsellenikin?

 

En mä oikeen voi kauheasti purkaakaan näitä ajatuksia lähimmillekään kavereilleni, koska noh... Oon yrittänyt, mutta heidän on selvästi vaikee ymmärtää sitä jäätävää epävarmuuden tasoa, jolle mä oon jotenkin onnistunut itteni hilaamaan. Toisaalta en kyllä ihmettelekään sitä, että on vaikeeta. Ei tää vissiin oo ihan normaalia.

Sain terapeutilta kotiläksyksi kirjoitustehtävän. Ehkä laitan sen seuraavaks tänne tän tämänkertaisen angstin vastapainoks.

 

Toisaalta:

Hei sä. Sä, joka ajattelet näin. Esim. hei mä.

Mä kuulen sut. Kuulen sun äänen. Kuulen ajatukset ja tunteet, jotka ilmaiset mulle.

Ne on todellisia. Luotan suhun. Uskon sua.

Haluun auttaa. Anna mun auttaa.

Ei oo pakko.

Oot rakas, uskot tai et,

mutta mieluummin usko.

Sä ansaitset sen.