(Sisältövaroitus: paniikkikohtausten kuvailua; itseinhoa)


...Tai no, mä kutsun niitä ahdistuskohtauksiksi, mut sen perusteella mitä oon lukenu, ne on yks ja sama, vaikka musta ei tunnukaan siltä, että mulla on sydänkohtaus, tai että kuolen (muuhun kuin silkkaan häpeään). Sen sijaan mulle käy näin:

  1. Alan hyperventiloida, eli hengittää liian tiheään ja pinnallisesti. Yleensä en tiedosta tekeväni niin, ennen kuin en voi sille enää mitään.
  2. Mun kädet alkaa kihelmöidä. Joskus kihelmöinti leviää käsivarsia pitkin rinnan alueelle. Se tuntuu inhottavalta.
  3. Mua alkaa itkettää: Silmät sumenee kyynelistä. Yleensä en kykene pidättelemään itkua kuin pienen hetken.
  4. Mun kurkkua alkaa kuristaa: Tuntuu, etten pysty hengittämään kunnolla. Puhumisesta tulee todella vaikeeta.
  5. Jäädyn: En jostain syystä kykene liikkumaan, poistumaan tilanteesta, tai ottamaan mukavaa asentoa. En tiedä, mitä tehdä.

Sit vaan seison tai istun siinä paskanjäykkänä paikallani tumput tutisten ja nieleskelen kyyneleitä ja häpeen itteeni. Häpeen itteeni niin paljon, etten ees siinä tilanteessa tajua, että mulla on paniikkikohtaus. Oon vaan heikko ja huono, mitätön itkupilli luuseri. Ei riitä, että oon iso ja läski ja epäviehättävä, ku tarttee olla nolo vielä päälle. Häpeen itteeni vielä seuraavana päivänäkin. Ja sitä seuraavana.

Halusin viime viikolla mennä yhteen juttuun, joka tottapuhuen pelotti mua ihan helvetisti. Menin silti, mikä on toki hienoo, mutta itkin koko sen jutun ajan. Istuin 2 tuntia paikallani vieraiden ihmisten keskellä naama punasena, kyynelet valuen, änkyttäen välillä jotain. Se oli ihan helvetin kamalaa. En ois voinu antaa niille ihmisille huonompaa ensivaikutelmaa. Ne oli tosi ystävällisiä kaikesta huolimatta, mut mä vihasin itteeni.

Mua ahdisti vielä seuraavanaki päivänä, ja kun kerroin kaverille asiasta, se kysyi, onko mulla lääkitystä paniikkikohtauksia varten. En tiä miks, mutta vasta sillon mulle valkeni se asia, että mun pillitys vois olla jotain vakavasti otettavampaa. Ei mulla oo lääkitystä paniikkikohtauksia varten. Mielialalääkkeet on, ja niiden ansiosta en itke tai ahdistu noin pahasti yhtä usein, mutta ei muuta. Luulin, että mun lääkkeet olis estäneet esim. tuon jäätymisen, ja tehneet itkusta helpommin hallittavaa, mutta olin väärässä. Täytyy jutella asiasta psykiatrille, kun käyn sen puheilla seuraavaks.

Haluun osallistuu ryhmätoimintaan, mutta pelkään, että ryhmässä taas jäädyn ja alan itkee. Varotin ryhmän vetäjää etukäteen siitä, että niin voi käydä. Joudun varmaan varottamaan kaikkia heti kättelyssä: "Moi, mä oon Solmu ja mulla on ahistushäiriö. Joskus meen lukkoon ja alan itkee enkä pysty liikkuu tai kauheesti puhuu. Mut siis kyl mä pärjään ja silleen, halusin vaan sanoo, ettette sit hämmenny, ku niin käy."


Vittujee miten nöyryyttävää.