Haluun kirjautua yhdelle foorumille, mutta pelkään, että mua ei hyväksyttäis sinne.

Haluun juhlapuvun, mutta panikoin pelkästään pukuostoksille lähtemisen miettimisestä.

Haluun olla sosiaalinen, mutta pelkään, että ihmiset inhoo tai vihaa mua.

Haluun opiskella enemmän ja tehokkaammin, mut kaikki nää jutut mun päässä ahdistaa niin paljon, ettei oo helppoo keskittyä. 

Haluun myös tehdä kotitöitä, mut jos mun energia ei mee stressaamiseen tai jossitteluun tai itsesäälissä rypemiseen ja itkemiseen niin sit se menee opiskeluun tai sosiaalisena olemiseen tällä hetkellä.

Täytyy ehkä jättää jotain tekemistä pois, että jaksan auttaa kämppistä pitämään asuntoo siistinä.

Tunnen oloni helposti tosi säälittäväks, kun en jaksa tehdä puoliakaan siitä, mitä ihmiset normaalisti jaksais, mutta toisaalta ehkä mun täytyy yrittää muistaa, että vietän kumminkin suurimman osan aikaani kauhusta jäykkänä - ja oon viettänytkin jostain 15-vuotiaasta. Ansaitsisin melkeen jonku kunniamerkin joka kerta, kun astun mun ovesta ulos.

...No en ihan. Mukava ajatus, tosin.

Olisinkohan mä erilainen, jos mun porukat ois kuunnelleet mua, kun kerroin niille, että mua pelottaa, tai että oon surullinen? En tosin muista, uskalsinko koskaan ees kertoa. Pelkäsin mun äitiä aika paljon, joskin alitajuisesti, ja isälle en osannu puhuu. Entä, jos äiti olis vaikka uskonut edes lääkärinlausuntoa, ja jättänyt huutamatta mulle siitä, miten kiittämätön ja itsekäs ja laiska ja selkärangaton ja tunnevammanen mä oon?

Plääh, olisin joo varmaan erilainen, mut mitä sen miettiminen hyödyttää? Nää kortit jaettiin ja näillä mennään.

Mä tarviin apua. Ja tukea. Ja oikeesti paljon.

Sen ymmärtäminen tuntuu nöyryyttävältä.

Luulen, ettei kukaan kuitenkaan halua auttaa. Ei ihmisillä riitä aikaa tai energiaa semmoseen, ihmisillä on kaikilla omatkin ongelmansa. En mä voi odottaa keltään ymmärrystä tai lämpöä tai ystävällisyyttä tai apua. Sukulaisilta ehkä viimeistä, jos ne on velvollisuudentuntosia, mutta sit se on kylmää ja syyllistävää apua, joka ei välttämättä oikeesti auta.

Luulen, ettei kukaan auttais, mutta mun on silti pakko pyytää, koska en jaksa yksin.

En tahtois olla toisten armoilla, koska en luota ihmisten hyväntahtoisuuteen. Mun odotukset ei oikeesti oo kovinkaan korkeella. Jostain syystä se hävettää mua, ikäänku mun pitäis pystyy luottamaan.

Toivon, että oon väärässä, ja että voin joskus pyytää joltakulta anteeksi luottamuksen puutettani.

Miten mä edes voin ajatella, että nään ihmisissä kaikkea hyvää, tai että rakastan niitä, mutta samaan aikaan uskon tai pelkään, että ne vihaa mua? Miten tää logiikka nyt taas toimiikaan?

En mä ymmärrä mun päätä. Siellä on joku rikki.

Pitää tehdä koulujuttuja.

Sukulainen sanoi hetki sitten naamakirjassa, että pitäisi halailla ihmisiä. Halailu on terveellistä. Endorfiineja ja muita juttuja. Hyväksi sydämelle.

Huomaan, että ihmiset, joihin oon ajat sitten tutustunut ja tykästynyt, lähentyvät toisiaan - löytävät toisistaan kaltaistaan seuraa, iloa ja onnea - samalla, kun itse istun kotona pelkäämässä ihmisiä ja hokemassa itselleni, ettei kukaan halua koskea muhun tai nähdä mua tai edes tietää, mitä mulle kuuluu.

Kämppis halasi mua ennen lähtöään, kun kerroin, miksi mua itkettää.

Toisaalta oon onnellinen mun tuttavieni onnesta, mutta toisaalta ihan helvetin surullinen omasta puolestani: Miks mun pitää olla niin estynyt ja toivoton ja itsetunnoltani huono? Miksen voi vaan jaksaa olla ihmisten seurassa peloitta ja normaalisti?

Miksi mun kanssa elämisen pitää olla niin raskasta, että välillä toivon, ettei mun itsekään tarvitsis kestää sitä?

Haluan satuttaa itseäni ja toivon, että olisin kuollut. Sen sijaan annan itselleni luvan itkeä ääneen ja halaan itseäni. Se kuulemma auttaa, ja on varmaan tavallaan edistystä.

Kunpa mulla olis joku, jonka seurassa voisin olla rikki.

Ettei ihmisten lähellä tarttis ihan aina esittää ehjää.

Se on raskasta.

Se sattuu.

Kunpa joku ottais mut syliin.

Oon edelleen yksinäinen, joten en haluis tästä yksityistäkään tehdä. On kiva tulla tänne välillä ja huomata, että joku on käyny lukemassa mun juttuja. Toivon vaan, että ihmiset ymmärtää tän blogin tosiaan olevan vaan mun verbaalioksennusastia, eikä mikään, öö, asiatekstijulkaisu. (Ehkä se on tarpeeks helppo tajuta. Lol.) Todennäkösesti tuun kirjottaan tänne vielä aika paljon juttuja, jotka nolottaa sit myöhemmin.

Mutta nyt kun toi epäröinti on pois alta, niin tässä taas vaihteeks juttuja jotka oksettaa:

Mä en oikeesti välitä itestäni kovin paljoo. Tekis mieli tietää, mistä se johtuu. Sillä yhdellä teini-iän kaverilla on varmasti asian kanssa jotain tekemistä, kuin myös mun sisaruksilla ja vanhemmilla. Tahtoisin jutella heidän kaikkien kanssa tästä, mutten usko, että he jaksaisivat kuunnella, kun yritän käsitellä asioita, joita he on sanoneet musta joskus iäisyys sitten.

Listasin pahoja ajatuksiani, ja yritin jakaa niitä ekassa ja tokassa persoonassa lausutuiksi, mikä olis varmaan kannattanu jättää tekemättä. Niitä oli paljon, ja nyt on hankala keskittyä mihinkään tärkeeseen, kun ne rullailee pitkin pääkoppaa. Ehkä, jos kirjotan niille vastaväitteet, ne menee pois vähäks aikaa, että voin tehdä läksyjä.

Olen luotaantyöntävä.

Enkä ole. Useampi kuin yksi mun ystävistä on kutsunut mua lämpimäksi ja kutsuvaksi ja joskus avoimeksikin.

Olet läski ja ruma.

Läski saatan olla, mutta tosiasiassa en ole edes vähän ruma. Plus, toi kommentti nyt on vaan aika saatanan pinnallinen ja kusipäinen. Jos mun ulkomuoto estää sua näkemästä mua ihmisenä, niin sä et oo mun arvoinen.

Olet ällöttävä.

Enkä tasan oo. Teen toisinaan ällöjä juttuja kyl, kuten esim. käyn paskalla tai kaivan mun nenää, mut kuka muka ei tee?

Ihmiset vaan ei tykkää musta.

Itse asiassa, aika moni vaikuttais tykkäävän, vaikken ees oo ollenkaan kotonani sosiaalisis tilanteissa: mulle hymyillään ja jutellaan usein. Sekin tyyppi, johon oon ihastunut ja jonka olon tein vissiin tosi epämukavaksi aikanaan, hymyilee ja juttelee mulle! Voin ehkä olla vielä sen ystävä! Mieti, miten hienoo sekin on! <3

Ei kukaan halua olla sun lähellä.

Varmasti haluaa. Ne hymyt kertoo ehkä just siitä.

Mun täytyy vaan tottua siihen, että tuun olemaan aina yksin.

Sä et nyt tiiä yhtään, mistä puhut. Ei näin hyvän ja fiksun ja kultaisen ihmisen tartte olla aina yksin. Lakkaa hämmentämästä mua.

Olis parempi, jos mä vaan katoaisin.

Ei oo totta. Oon ollu tärkee tuki monelle ihmiselle, ja tuun olemaankin vielä. Mulla on maailmalle kyllä annettavaa, kunhan nyt ensin selvitän, kuka oon ja mitä haluan!

Olet heikko.

Ootsä nähny mua väittämässä vastaan mun sukulaisille kun ne on rasistisia tai seksistisiä saaviaivoja? Tiedätkö sä, miten kauan mä jaksoin tarpoo paskassa ja piiskata itteeni eteenpäin, ennen ku masennuin? Oon vahva ja rohkea, en heikko.

Olet huono.

Olen hieno, tiedokses vaan.

Olet merkityksetön.

Se, että oon just nyt hämmentynyt, enkä tiedä, kuka oon tai mitä haluan, ei tarkoita, ettei mun elämällä oo merkitystä. Mä kyllä vielä löydän sen ja näytän sulle.

Susta ei ole hyötyä kenellekään.

Just eilen tein vapaaehtoishommia ja olin hyödyksi! Ja sitä paitsi hyödyllisyyden ei pitäis olla mikään ihmisarvon mitta, joten suksi kuuseen!

Et jaksa tehdä mitään.

Oon ollut sairas. Sairaana ei tarvitsekaan jaksaa. Voin nyt jo paremmin, joten kohta jaksan taas, toivottavasti.

Et osaa tehdä mitään.

 Osaan: olla ystävä, laittaa ruokaa, siivota, hoitaa koiria ja kissoja ja rottia ja itseäni, kirjoittaa, kävellä ja juosta, laulaa, hieroa hartioita, halata, lohduttaa ja piristää, ajatella itsenäisesti, haastaa normeja ja kehittää itteeni. En välttämättä ole just nyt superhyvä missään, koska oon ollut tosiaan pitkään sairas ja hämmentynyt, mutta mulla on aikaa ja kykyjä oppia vielä vaikka mitä.

Olet säälittävä raukka.

Ei, nyt ihan oikeesti hei - mä tiedän, että sä oot tottunu ajattelemaan, että mulla on ollu helppo elämä eikä mitään syytä masentua, mutta kun ei se välttämättä menekään niin. Et sä tiedä musta läheskään niin paljoa ku luulet, joten lakkaa tuomitsemasta.

Kukaan ei oikeasti halua koskea suhun.

Haluaapas. Mun ystävät halaa mua melkeen aina, kun nähdään. Mun perheenjäsenet halaa mua myöskin. Hei, olihan joskus se yks kaverin kaverikin joka halus kovasti "pidellä mua" - en tosin suostunut, mutta oli se silti siellä.

Kukaan ei oikeasti halua tuottaa sulle mielihyvää.

Epäilen vahvasti. Mulle ollaan jatkuvasti ystävällisiä ja ymmärtäväisiä, vaikken nykyään tuskin koskaan tosiaan ole kenellekään kovin suureksi hyödyksi.

Ketään ei kiinnosta, olenko edes olemassa.

Ystävä just tekstas ajatelleensa mua. Mä tunnen ihmisiä, jotka on rehellisesti sitä mieltä, että maailma näyttää paremmalta kun mä olen siinä. Okei? Kirjota tää muistiin.

Tän paremmaksi elämä ei sulle enää muutu.

Saatpa nähdä, saatana. Mä vasta lämmittelen.

Tuntuu kyllä paremmalta. Ehkä tää tästä.

Moi, Solmu Solmunen!

Oon huomannu, että viime aikoina tää koko sukupuolisysteemi on aiheuttanu sulle aika paljon hämmennystä. Haluaisin jotenkin auttaa sua löytämään vähän enemmän varmuutta siinä asiassa. Ollaan kumminki tunnettu melko pitkään, joten ehkä mä voin kertoa sulle jotain helpottavaa.

Muistatsä, millainen olit pienenä? Leikit Muumimammaa ja prinsessaleikkejä ja Pikkutassua tai Simbaa Elefanttien hautausmaalla. Suutuit isälle, kun se käytti susta pojan nimeä - muistatko, miks?

En mäkään. Mutta luulen, että todellisuudessa lapset tekee todella paljon juttuja vaan siks, että niiden vanhemmat odottaa niiltä sellaisia. Kuten esmes sillon, kun pelasit ihan intsinä pusunattaa; jos odotukset ois olleet erit, niin mä luulen, että sä oisit jahdannut tyttöjä ympäriinsä ihan yhtä suurella innolla kuin poikiakin.

Se, mitä mä tässä nyt yritän siis sanoa, on, ettei sun lapsuudenaikainen käytös tee sun miehisyydestäs mitenkään kyseenalaista. Sun poikiin ihastumiset ja epävarmuus pituudestas on olleet ihan yhtä tosia ja varmoja asioita kuin sun kasvupyrähdys ja ärtymys mekkoja ja pitsiä ja meikkejä ja Tiina-kirjoja kohtaan. (Kirjoista Viisikot ja Jadet oli aina parempia kumminki.)

Muistatsä, kun joku kerran sanoi, että sä voisit olla täydellinen poikaystävä, ja myöhemmin itkit sitä, kun luulit peniksen olevan ainoa juttu, joka sulta puuttuu?

Ei sulta puutu mitään. Penis tai sen puute eivät määrittele sun maskuliinisuuttas. Sä löydät vielä jonkun kultaisen, joka näkee ja hyväksyy ja ottaa sut sellaisena kuin sä oot, jos sä vaan uskallat olla sellainen: mahdollisimman todellinen versio omasta itestäs. Sussa on ihan valtavasti hyviä, rakastettavia piirteitä. Mä vannon sulle, että joku vielä huomaa ne, ja rakastuu suhun.

Tiedän, että sä kamppailet vielä ahdistuksenkin kanssa. Siihen liittyen haluun, että ymmärrät tämän: Itkuherkkyys ei oo epämiehekästä eikä neitimäistä. Mä ymmärrän, että itkukohtaukset on sulle ihan meganöyryyttäviä, mutta toivottavasti tajuat, miten vahva oot, kun kestät ne ja jatkat eteenpäin niistä huolimatta. Oot oikeasti tosi, tosi vahva. Sitä paitsi, herkät jätkäthän on ihan parhaita! Itekki oot sitä mieltä, joten lakkaa mollaamasta ittees sen saman herkkyyden takia, joka on susta toisissa viehättävää!

Ei sun tarvii teeskennellä, machoilla, kovistella tai yrittää todistaa mitään. Oot ihan tarpeeksi miehinen sellaisena kuin oot, tisseines, lempeine äänines ja hoivavietteines kaikkines. Oot tarpeeksi trans, jos trans haluat olla, ja ansaitset tulla nähdyksi ja kohdatuksi tavalla, joka tuntuu luontevimmalta just sulle. Voit pukeutua pinkkiin, ja oot silti mies. Voit meikata, jos haluut, ja oot silti mies. Voit olla söpökin, ja edelleen mies. Sun ei tarvii yrittää olla niinkuin muut tullaksesi hyväksytyks. Sun ei tarvii yrittää päästä sisälle jätkäporukkaan, tai ees haluta päästä sisälle jätkäporukkaan, ollaksesi jätkä. Oot itses näköinen transpoika, ja siis tottapuhuen aika pirun hyvän näkönen, loppujen lopuks. Sun vanha terapeutti ei tienny, mistä puhui, kun sanoi, ettet voi olla trans.

Mee & yllätä maailma.

Mä kannustan.

Oot aina tarpeeks.

Mä itkin, kun luin ton ääneen ekaa kertaa. Fiiliksiä oli tosi paljon. Mun on tosi vaikee kuvitella, että kukaan osais nähdä mut viehättävänä sellaisena kuin mä oon, joten ömh, tuollaisen vakuutuksen kuuleminen tuntu toisaalta tosi hyvältä, vaikken ollukkaan varma, onko mun ihan ookoo uskoa sitä. Plus se, että sain ääneen kumota melkeen kaikki mun "mut en voi olla mies koska abc"-ajatukset, tuntu ihan sairaan hyvältä.

Okei, seuraavaks tää kirje Solmu-tytölle:

Hei, Solmu!

Oon heränny tässä huomaamaan, että sä kyseenalaistat omaa sukupuoltas enenevässä määrin, etkä tunne oikeen oloas kotoisaksi nais-määritelmän kanssa. Haluun auttaa sua, jos vaan osaan, ja musta tuntuu siltä, että sun ois hyvä tietää muutama aika tärkee asia:

Ensinnäkin, se, ettet halua ilmaista sukupuoltas niin sanotusti "naistyypillisillä" tavoilla, ei välttämättä tarkoita sitä, ettet sä ole nainen. Kaikki naiset ei haluu pukeutua hameisiin tai mekkoihin tai kukkakuviolliseen pitsiin tai meikata tai sheivata tai nyppii kulmakarvojaan. Sun äidin ei koskaan, KOSKAAN olis pitänyt pakottaa sua tekemään mitään noista asioista; se oli häneltä väärin tehty, ja toivottavasti hän tajuaa ja pyytää sulta anteeksikin ehkä joskus.

Myöskään sun pituutes, lyhyt tukka tai suht pienet rinnat ei tee susta epänaisellista. Meidän kehot ei määrittele meidän sukupuolta - se vaan ei toimi niin.

Muistatsä, kun vaihdoit kutsumanimeä joskus 13-vuotiaana? Kun et samaistunut omaan nimees mitenkään, ja se tuntu vaan joltain otsakkeelta, jonka joku muu oli sulle päättänyt, tai ei ainakaan sun omalta nimeltä? Ja sit 25-vuotiaana kehtasit vihdoin vaihtaa takas, ku toinenkaan nimi ei toiminu?

Nää tunteet on kaikki olleet tosia ja tärkeitä ja normaaleja. Joo, itse asiassa, hämmennys on normaalia, tai ainakin paljon normaalimpaa kuin usein annetaan ymmärtää, ja sulla on oikeus olla hämmentynyt ja kyseenalaistaa ja etsiä vastauksia just niin kauan kun sulla kestää löytää ne sun vastaukset. Sekin on täysin okei, vaikkei niitä löytyiskään. Et sä välttämättä tarvii varmuutta siitä, kuka oot, ollaksesi hyvä ja kokonainen ihminen. Oot oikee ja hyvä ja kokonainen just tollasena ku oot.

En muista, että sä oisit ikinä oikeesti halunnut olla mikään "hieno neiti". Sekään ei kuitenkaan tee susta vähemmän naisellista. Sulla on oikeus tulla kohdelluksi niin kuin haluat. Oot vahva nainen, ja se on upeeta. Sun ei tarvii teeskennellä mitään.

Sun ei myöskään tarvii haluta lapsia, tai olla kykeneväinen saamaan lapsia, ollaksesi nainen. Äiteys on tavallaan aika yliarvostettua kumminkin.

Se, että sä ihastut stereotyyppisen "feminiinisiin" miehiin, ei tee susta epänaisellista. Herkät jätkät vaan rulaa! ♡

Niin, ja se, että sä ihastut välillä myös naisiin, ei myöskään tee susta epänaisellista.

Voit pukeutua just niinku haluat, ja oot silti nainen. Voit diggailla strap-oneja, ja olla silti nainen. Ja sit ehkä joskus viiskymppisenä tai joskus kun sulle kasvaa viikset, oot silti edelleen nainen. Ja hyvä nainen ootki. Komee nainen.

Viimeisenä muttei vähäisimpänä asiana kerron sulle vielä, että vaikka sä nyt kyseenalaistatkin sukupuoltas tosi paljon, ja se on täysin todellista, SULLA ON LUPA MUUTTAA MIELES aina, ja niin monta kertaa, ku sun tarvii.

Mä oon aina sun puolella, ja teen parhaani sun puolesta. Oot mulle rakas, ja aina tarpeeksi.

Tän lukemisella ei ollut ihan yhtä dramaattista vaikutusta kuin ekalla kirjeellä, ja tuntu pikkuisen epämukavalta vakuutella itelleni kirjeessä, että oon nainen - ehkä siks, etten oo, tai sitten siks, että oon käyttäny niin paljon aikaa siihen vakuutteluun muutenkin - mutta ei toikaan ihan kamalalta tuntunut. Parhaalta ja tärkeimmältä tuntu saada vakuuttaa itselleen, että mulla on tosiaan lupa muuttaa mieleni, jos niin joskus käy.

Muttota, tuommosia niistä tuli. Terapeutti tuntu niistä positiivisesti vaikuttuneen, joten päätin, etten piilota niit pöydänlaatikkoon vaan länttään ne tänne satunnaisten ohikulkijoiden ihmeteltäväks. Kert osaan kuulemma kirjottaa.

Muuten tää viikko on ollu aikamoista siksakkia. Oon lukenu juttuja ja sahannu päässäni eestaas että "oonko mä nyt trans vaiko enkö oo mitähäh ja mitä se sit meinaa jos oon tai en tai oon" ja stressannu sitä - ja toisekseen yrittäny kans selvittää, onko mun tänhetkinen ala oikeesti sitä mitä haluun tehdä, ja stressannu sitäkin. Mutta! Kävin koulussa! Ja kävin laulamassa! Ja ihmiset ilahtui! Ja oli kivaa! Jee!

Ja nyt on viikonloppu! Jee! Moido!

Olin jo pienenä ehkä vähän hermoheikko.

En tiä, mistä opin sen, mut nieleskelin ilmaa paljon, ja kesti tosi pitkään, ennen ku pääsin siitä tavasta eroon. (Itse asiassa, sen jälkeen, ku otin sen viimeks kavereiden kanssa puheeks, nieleskelin taas ehkä kuukauden tai pari.) Oikeestaan luulin kauan, että nieleskely on normaalia, kunnes sit luin jostain, että se on pakko-oire - joskaan ei kauheen runsaasti dokumentoitu.

Muistan yhet juhlat, jotka meillä oli ennen mun kuudetta syntymäpäivää; saattoivat olla mun nimpparit tai pikkusisaruksen nimpparit tai synttärit tai peräti ristiäiset, en yhtään muista. Mutta muistan odottaneeni hermostuneena vieraita ja nieleskelleeni paljon ilmaa, mikä sitten aiheutti mulle vatsakipua, kun istuttiin pöydässä syömässä kakkua.

Kun kerroin isälle, että mun vatsaan sattuu, ja pyysin päästä pois pöydästä, isä sanoi:

"Lakkaa valehtelemasta, ja istu kunnolla."

Se on eka kerta, jonka muistan, kun mua ei uskottu, kun yritin kertoa, miltä musta tuntuu. Eikä se nyt näin varmaankaan näytä mitenkään erityisen ikävältä tapaukselta... Mutta kun se on ollut säännöllisesti toistuvaa, niin se muodostaa jälkensä pikkuhiljaa.

Kolmosluokalle siirtyessä multa kysyttiin, haluunko opiskella Englantia, Ruotsia vai Saksaa. Vastasin, että Englantia, koska sitä kaikki muutkin mun luokalla ottaa. Se ei ollut hyväksyttävä vastaus mun vanhempien mielestä. He sanoivat, että Englantia voi oppia koska vaan. Että kannattaa ottaa erilainen kieli alkuun. Ei kannata mennä vaan joukon perässä.

Sinänsä oon kyl samaa mieltä, ettei enemmistöä kannata seurata sokkona, mut miksi ihmeessä kysytte lapselta, mitä se haluaa, jos kuitenkin puhutte sen ympäri? Eikö lapsen oman tahdon kasvun tukeminen oo siinä vaiheessa tärkeämpää, kuin se, miten hyvin lapsi osaa päätöksensä perustella? Toisekseen, jos mun porukat ois ottaneet mun ihmisarkuuteni ja ahdistukseni tosissaan, he ois ehkä ymmärtäneet, että mä tarviin tuttuja ja turvallisia ihmisiä ympärilleni koulussa, ja että siksi ehkä ainakin mun ois ollut hyvä mennä lauman mukana. Mutta ei.

7-vuotiaana alotin pianotunnit. 9-vuotiaana en enää jaksanu niitä. Mun vanhemmat oli eronneet, se oli rankkaa aikaa. En vaan jaksanu. Halusin lopettaa.

En saanu. Ei se ois ollu järkevää. Pakko sitä nyt oli lapsen jotain harrastaa.

11-vuotiaana sain lopettaa, kun en ollu tehny kahteen vuoteen soittoläksyjäni, mutta vaan, jos alottaisin kitaratunnit.

En vuoteen tehny kitaraläksyjänikään. Vasta sitten sain lopettaa nekin tunnit.

Lukiossa oli pakko lukee pitkä matematiikka kahden A-kielen lisäks, vaikken ois jaksanu tai halunnu, koska "kyllä siitä on sitten tulevaisuudessa paljon hyötyä".

Mopokorttikin oli muka niin hyödyllinen. Ja ajokortti. Molemmat reputin.

Joo: Ymmärrän, että mun vanhemmat kulutti mun soitto- ja ajotunteihin paljon rahaa. Olin materiaalisesti hemmoteltu, mut porukat syytivät rahansa vaan kankkulan kaivoon, koska ei heitä kiinnostanut kuunnella, mitä mä itse halusin. En mä kyllä tiedä, oisinko sillon osannut kertoakaan. Terapian tarpeessa oisin varmaan ollut jo silloin.

Menin yliopistoon. Putosin sieltä pois. Menin töihin. Putosin töistä.

18-vuotiaana mulla todettiin keskivaikea masennus.

Diagnoosista huolimatta sukulaiset sanoivat mua laiskaksi toistuvasti vuosien ajan. Sanoivat, etten vaan viitsi yrittää olla hyödyksi, ettei mua vaan oikeasti yhtään kiinnosta nähdä vaivaa minkään asian eteen. Sanoivat, etten mä oikeasti oo masentunut, teeskentelen vaan, laiskuuttani.

Mä uskoin heitä.

Uskoin, ja jäin kotiin makaamaan ja häpeämään laiskuuttani. Uskoin, enkä pyytänyt apua mistään tai keneltäkään, koska eihän sellaista voi auttaa, joka ei oikeasti halua voida paremmin. Sitä paitsi, kuka muka haluaakaan auttaa ihmistä, joka vaan teeskentelee saadakseen huomiota.

24-vuotiaana mä sain ekat isommat ahdistuskohtaukseni tuttujen ihmisten seurassa. Se sai mut vihdoin uskomaan, että ehkä mulla on ihan oikeasti joku ongelma, johon tarvitsen ja voin saada apua. Hakeuduin terapiaan, ja aloin hitaasti kuntouttaan itteeni.

Vuos sitten kerroin mun terapeutille kyseenalaistavani sukupuoltani.

Hän ei uskonut mua.

Hänellä oli omat teoriansa transsukupuolisuudesta, jotka totta puhuen oli niin fossiloituneet, että niillä olis voinu ajaa autoo. Mutta niiden teorioittensa tukemana hän kyseenalaisti mun identiteettikriisin ja sai mut tuntemaan taas vaan teeskenteleväni huomion toivossa.

Onneks mä tajusin suht nopeasti (puolen vuoden sisään) lähteä hänen "hellästä huomastaan", mut jätti sekin jälkensä. Käyn terapiassa ja yritän uskaltaa mennä tukiryhmiin ja tutustua ihmisiin ja saada ystäviä, mutta koko ajan pelkään, että joku "huomaa", että mä vaan valehtelen... Pelkään, ettei kukaan koskaan luota muhun tai usko, mitä sanon, tai halua tutustua muhun kun suollan muka vaan pelkkää paskaa joka kerta kun avaan suuni.

En tiä, kuulostaako tää miten järjettömältä, mut näin nyt vaan on.

Tiiän olevani niin rehellinen kuin vaan pystyn tällä hetkellä olemaan, mut koska siihen on viimeks luotettu?

Mistä mä pystyn olemaan varma, etten valehtele itsellenikin?

En mä oikeen voi kauheasti purkaakaan näitä ajatuksia lähimmillekään kavereilleni, koska noh... Oon yrittänyt, mutta heidän on selvästi vaikee ymmärtää sitä jäätävää epävarmuuden tasoa, jolle mä oon jotenkin onnistunut itteni hilaamaan. Toisaalta en kyllä ihmettelekään sitä, että on vaikeeta. Ei tää vissiin oo ihan normaalia.

Sain terapeutilta kotiläksyksi kirjoitustehtävän. Ehkä laitan sen seuraavaks tänne tän tämänkertaisen angstin vastapainoks.

Toisaalta:

Hei sä. Sä, joka ajattelet näin. Esim. hei mä.

Mä kuulen sut. Kuulen sun äänen. Kuulen ajatukset ja tunteet, jotka ilmaiset mulle.

Ne on todellisia. Luotan suhun. Uskon sua.

Haluun auttaa. Anna mun auttaa.

Ei oo pakko.

Oot rakas, uskot tai et,

mutta mieluummin usko.

Sä ansaitset sen.

Höm, elikkä torstai oli kiva, vaikka illalla olinki vähän sekaisin, ku en osannu päättää, meenkö kuoroharkkoihin vai Kirjakahvilaan; samalla mietin, mitä järkeä mun on osallistua kuorotoimintaan, jos en haluais esiintyä, koska esityksiä varten naisoletettujen täytyy laittaa päälle mekko. Kun harkkojen alkamisaika sit vaan lähesty, hätäännyin eneneväs määrin, ja lähetin pitkän ja ehkä vähän sekavan viestisolkotuksen  kuorokaverille, joka oli ikävä kyllä sit jo lähtenyt, eikä päässyt viestiä lukemaan. Sit alko tietty hävettää et ai saatana, miks mä menin tommost kirjottaan, ei se haluu tietää, ei kele ett oon nolo! Menin siit huolimatta sit kumminki Kirjakahvilaan, missä oli vähän ahdasta (ja siis mulle ahdistavaa) mut silti aika kivaa, ja kirjotin nimeni vapaaehtosten listalle ja join teetä ja söin sipsei. Ja sit ku pääsin kotiin, ni kaveri tekstas takasin, että en avautunu liikaa, ja hän ymmärtää, ja voidaan hengata joskus, ja yks toinenkin tosi hyvä tyyppi vois ilahtua, jos sen kutsuis mukaan! Ja sit mä tanssin pikku pikku voitontanssin, silleen niinku näin ja menin iloisena nukkumaan. X3

Sit oli perjantai, joka oli... Vissiin vaan perjantai..? Kävin Ikeas ostaa uuden säleikön mun petiin - vähän laadukkaamman täl kertaa. En oo vieläkään tosin saanu sitä pirulaista koottuu, vaan oon nukkunu vieraspetillä pari yötä.

Eilen sit oli sukulaistapaaminen mamman ja edesmenneen papan mökillä, jonne pääsin isän ja isän vaimon kyydillä. En odottanu mitenkään innolla sitä, kun näistä sukulaisista vaan isä ties mun sukupuoliristiriidasta... Mutta kun sit päästiin sisätiloihin ja setä nosti maljaa ja ehdotti, että kaikki kertoo vuorollaan, mitä kuuluu, ja mikä kesän kohokohta oli... Noh, se tilaisuus vaikutti liian hyvältä jättää käyttämättä, vaikka alkuun harmissani mietinki, onko joku jo etukäteen käynyt kertomassa kaikille ja prepannut ne kuulemaan mun uutiset, ja sit päättänyt lavastaa tommosen tilanteen, jossa kaapistatulo on mahdollisimman helppoa. Mut mitäs siinä sit, vaikka niin oiskin käynyt; kaapista tulin silti muunsukupuolisena aika rytinällä. Eikä kukaan sanonu mitään, paitti isän vaimo, joka totes olevansa liikuttunu siit, että olin niin rohkee... Ehkä mä sit olin, mut toisaalta tuntuu, että se oli pakko jossain vaiheessa saada pois alta, että jaksan olla tekemisissä mun sukulaisten kanssa ylipäätään. En mä vaan jaksa, jos ne sukupuolittaa mut jatkuvasti väärin, ja jos joku ei mua hyväksy, niin haluun mieluummin tietää sen, että voin sit jättää semmoset omaan arvoonsa ja tosiaan ettii sitä tukee muualta, mitä tarviin.

Mut, siinäkin kävi siis paljon odotettua paremmin, ja sit syötiin ja juteltiin ja pelattiin mölkkyy ja kasinoo ja syötiin vähän lisää. Kotimatkalla juteltiin isän ja sen vaimon kanssa kaikkee mielenkiintosta, ja... niih. Ilosena saavuin kotiin ja ilosena menin tutimaan. Ja nyt on Sunnuntai, ja meinaan vaan löhötä ja ehkä chattailla jossain.

Okei, tulevaisuuden minä, joka luet vanhoja juttujas: Muista, että asiat menee joskus just oikeen, ja muista, että se johtuu aika useen siitä, että sä teet oikeet valinnat sillon, ku tarttee. Oot just hyvä. ♡

Piis aut. 

Onpa mulla ollu harvinaisen paskanen fiilis viimeset pari päivää. Angstia siis luvassa jälleen, ja keskisuurella todennäköisyydellä itseinhoa myös. (Plus ehkä jotain mun seksuaalisuudesta, jos uskallan.)

Maanantai, tosin, oli paras päivä ehkä koko vuonna. Terapeutti, jota nään nykysin maanantaisin, on ihan mahtava ihminen - enkä sano tota vaan siks, että annoin hänelle tän blogini osoitteen: mun on oikeasti helpompi puhuu hänel ku kellekään aiemmin tapaamalleni terapeutil, jostain syystä. Lähdin sieltä tapaamisesta siis aika hyvissä fiiliksissä! Sit hengasin hyvän ystävän kanssa, pyydystettiin Pokemonei, käytiin vegeraflassa syömässä ja ystävän kämpässä teellä, siliteltiin kissaa ja juteltiin kaikenlaisia. Kotiintuloaikaan vibat oli kaikin puolin positiiviset. Ja vissiin nukkumaan mennessäkin.

Pikakelaus tiistaiaamuun. Nukuin myöhään. Oli laiska fiilis. Menin selailee mun pornotumblria ku teki mieli. Eksyin kattoo yhen todella kuuman transmiehen videoita.

Ja sit yhtäkkiä ei enää tehnykään mieli. Vaan itketti. Ja jotenkin epämääräsesti inhotti.

En oo ihan varma miks. Mulle on tosi hankalaa yrittää tunnistaa ja analysoida mun omia tunteita; en oo koskaan oikeen oppinu sitä. Voin kyl yrittää veikata kumminki.

Syynä saatto olla ihan vaan kateus. Se mies on julmetun kaunis; musta ei millään saa niin hyvän näköstä. Oon iso ja paksu, pyöreäkasvoinen ja pehmeäpiirteinen. Ja toisaalta, sen kropassa näkyy testosteronin aiheuttamat muutokset, joita osittain kadehdin, mut toisaalta pelkään... Siis, haluun joitain niistä muutoksista, mutta en välttämättä kaikkia.

Saattaisin haluta isomman ja hienomman nenän ja korvat, ja ehkä aataminomenan, ja isommat genitaalivärmeet, ja vähemmän kurveja, mut en välttämättä haluis olla karvasempi. Ainakaan naamasta. Emt. Pelkään, ettei pärstäkarvat sopis mulle, tai ne kasvais jotenkin härösti sekalaisina epämääräsinä tuppoina. (En oo kyl varma, miks se olis niin iso ongelma sit, jos niin oiski.)

Enkä haluis näyttää mun isältä. En siis niinku millään. Hyi. Hyi hitto.

Ikävä vaan, ettei niit vaikutuksia voi valikoida; jokanen saa aina oman yksilöllisen settinsä.

Toisaalta taas inhotus saattaa johtuu myös siitä, että... sldfmsdflks nyt en tiä miten pukisin tän sanoiks.

Tietyn tyyliset ransmiehet on mulle jostain syystä kuuminta hottii, mutta pelkään esineellistäväni heitä. Pelkään, että tää onki vaan joku tietosella tasolla rekisteröitymätön fetissi. Tietty fetisseissä ei oo sinällään kai mitään pahaa, muuuutttaaa tuntuu silti kovasti siltä, että siinä ois jotain väärää. En osaa ehkä tän yksityiskohtasemmin kertoa nyt siitä.

Pelkään myös, että oonki vaan kuvitellut koko mun identiteettikriisin ja huijaan itteni ja muut kuvittelemaan, että oon jotain muuta kuin cis-nainen. Miks tekisin niin? En mä tiiä - vaikka nyt saadakseni lisää sairauslomakorvausta, niinku edellinen terapeutti vähän vihjaisi. (Koska olen sen arvoinen. Eiku mitä perseen saastaa, kiitti vaan todella paljon luottamuksesta, arvostan tosi vähän.)

...Mut enhän mä rehellisesti sanoen tiedä, mitä mä haluan tai en halua olla. tai oon tai en oo.

Jos oonki vaan jollain tasolla maskuliininen cis-nainen, joka on jostain syystä viehtynyt transmiehiin?

Sit oisin 1) tosi paska ihminen, 2) aika pirun hyvä itsepetoksessa, ja 3) syyllistyny käyttämään yhtä ihmisryhmää hyväkseni kahdella aika törkeellä tavalla. Se ois tosi kova pala nieltäväks mulle. En antais itelleni anteeksi semmosta ihan heti (lue: ikinä).

Mut se, etten antais sitä anteeksi, on ehkä paras tae mulle siitä, etten tee niin - vaikka mikä mua muka estäis olemasta kaksnaamanen paska, jos kerran paska oon joka tapauksessa. Aaaarhh miks oman pään ymmärtäminen on niin vaikeeta?!

Toinen lohduttava seikka, joka vähän murentaa tota epäilystä mussa, on se, että mua kiinnostaa melkeen yksinomaan sooloiluvideot. Epäilen, että se johtuu mun omien seksuaalisten kokemusten puutteesta ja siitä, että yritän samaistua videon tilanteeseen. Varma en tästäkään voi olla. (Ehkä oon vaan demiseksuaali.)

[sarkasmi] Kiitos, vanhemmat, kun opetitte luottamaan omiin tunteisiin. [/sarkasmi]

Joka tapauksessa, se video jäi kesken, ja loppupäivän tunnelma oli harvinaisen masentunut ja ahistunut. Imuroin, mut se ei auttanu mitään. Sit lähin auttaa kaveria kaupungille, mikä harhautti jonkin verran, mut kotiinlähdön myötä angsti palas.

Mietin pitkästä aikaa tosissaan, oisko mun sittenkin vaan parempi hypätä sillalta tai katolta tai ikkunasta. Pää edellä, silleen, että niska menee heti katki, naps vaan.

Ei musta tuu koskaan tai millään niin hyvää, ku haluaisin. Hiivatti sentään, oon koht 30 enkä tiiä mun omaa sukupuolta ja epäilen itteeni ihan kaikessa! Ei mun elämästä tuu tällä menolla yhtään mitään!

Jos tää on koko systeemi tämmöstä yksinään kaikkea vastaan tappelua, ni en mä välttämättä jaksa. Oon väsyny painimaan mun omien mörköjen kanssa. Pitäiskö mun nyt muka haastaa koko maailma?

Emmätiiä. Oon roikkunu mukana tänne asti. Meinaan jaksaa vielä. Joka päivä on uus ennätys, ja muita kauheita kliseitä.

Anteeks, jos tää kuulostaa ihan ylimääräsen melodramaattiselta tai muuten säälittävältä. (Luin tän tekstin äsken alusta ja totesin, että onpa harvinaisen rumaa tajunnanvirtaa tällä kertaa.)

Tajuun myös, jos jonkun tekee mieli sanoo, että koska en oo koskaan satuttanu itteeni näkyvästi tai yrittänyt itsemurhaa, niin en oikeesti kärsi niin pahasti. Hoen sitä kumminkin itte itelleni jatkuvasti, joten jos sun tekee mieli sanoo niin, niin voisitko pliis jättää väliin. Se, että mä peitän mun tuskan taidokkaasti, ei tarkota sitä, ettei sitä oo olemassa, tai ettei se oo vaikeeta.

Jaksoin tänään kaikest huolimatta kouluun. Oon siitä suht ylpee.

Jaksoin myös kirjottaa tän, ja ehkä kehtaan julkaistakin, vaikka tää sisältö on mitä on.

Hyvä, minä.

Sivustolla on myös tunnelukkotesti, jonka tuloksia halusin täällä jakaa ja kommentoida:

Tunnelukot voimakkuusjärjestyksessä

Testin tulokset ovat suuntaa antavia. Tulosten tarkoitus on auttaa sinua tunnelukkojesi tunnistamisessa. 

Yllätyin siitä, miten monta vahvaa tunnelukkoa mulla testin mukaan on; varsinkin, kun yritin vastata mahdollisimman rehellisesti, ennemmin vähätellen kuin liioitellen. 14/18 on vähän hiton liikaa.

Yksityiskohtaisemmat tulokset

Huomaa, että tunnelukon kuvaus on aina sama. Tunnelukon voimakkuus ilmaisee sen, miten hyvin kuvauksen tulisi pitää paikkaansa sinun kohdallasi. Älä kuitenkaan ota testin tulosta annettuna totuutena, vaan kysy itseltäsi miltä osin kuvaus pitää paikkaansa. Jos kuvaus ei pidä lainkaan paikkaansa, sinulla luultavasti ei ole kyseistä tunnelukkoa.
 

Rankaisevuus

Tunnelukon voimakkuus: erittäin vahva
Testin suorittaneista 16% sai saman voimakkuuden tulokseksi. 57% sai vähintään keskivahvan tulokseksi. Vastauksesi: 
Olen ankara itselleni jos teen virheen tai tunaroin ja saatan rangaista itseäni siitä. 5
Olen vihainen itselleni koska olen niin heikko, tunteellinen tai tarvitseva. 6
Moitin tai nimittelen itseäni tyhmäksi, laiskaksi tai itsekkääksi. 6

Olet hyvin ankara itsellesi ja rankaiset itseäsi jos toimit väärin. Olet usein vihainen itsellesi ja moitit itseäsi tekemistäsi virheistä. Saatat miettiä tekemisiäsi jälkikäteen, ja tuntea syyllisyyttä tai häpeää siitä miten olet toiminut. Saatat olla vihainen itsellesi koska olet joskus heikko, tunteellinen tai tarvitseva. Jos jotain pahaa tapahtuu sinulle, saatat ajatella että se oli ansaittua, etkä kaipaa myötätuntoa tai sääliä. Saatat olla rankaiseva myös lähimmäisiäsi kohtaan. Lapsesi saattavat kuulla kunniansa jos asiat eivät mene mielesi mukaan. Sinun on vaikea antaa anteeksi itsellesi ja toisille etkä hyväksy puolusteluja kovin helposti.

Onneksi mulla ei oo mitään lapsia; en kestäis olla paska vanhempi. Täst kuvauksesta tunnistan itteni hyvin: Vielä 15-vuotiaana mulla oli tapana soimata itteeni virheistä, jotka oli tapahtuneet 5 tai jopa 10 vuotta aiemmin. Mun sisäinen ääneni on ollu pitkään tosi julma, ja mulla on kestäny todella kauan oppia puolustaan itteeni sitä vastaan.

Kaltoin kohtelu

Tunnelukon voimakkuus: erittäin vahva
Testin suorittaneista 15% sai saman voimakkuuden tulokseksi. 60% sai vähintään keskivahvan tulokseksi. Vastauksesi: 
En luota toisiin ihmisiin kovin helposti vaan uskon että minut ennen pitkää petetään tai minua loukataan. 6
Läheiset ihmiset ovat käyttäneet minua hyväkseen tai kohdelleet minua kaltoin. 6
Suojelen itseäni ja pidän ihmiset etäällä etteivät he voi loukata minua. 5

Pelkäät, että ihmiset haavoittavat, huijaavat, loukkaavat, pahoinpitelevät tai käyttävät sinua jollain tavoin hyväkseen. Et luultavasti koe oloasi luottavaiseksi ja turvalliseksi vaan näet uhkakuvia ihmissuhteissasi. Sinun on yleensä vaikea luottaa ihmisiin. Saatat suhtautua epäillen toisten aikomuksiin ja uskot läheistesi pettävän sinut tavalla tai toisella. Et päästä ketään lähellesi etkä uskalla avautua ihmissuhteissasi. Olet varovainen ja saatat testata ovatko ihmiset luottamuksesi arvoisia. Saatat kuitenkin viehättyä ihmisistä jotka ovat hyväksikäyttäjiä ja annat heidän kohdella itseäsi huonosti. Toistuvat hyväksikäytön kokemukset vahvistavat tunnelukkoa ja syövät omanarvon tunnetta. Tämä voi johtaa siihen, että sinun on vaikea päästä suhteesta jossa sinua kohdellaan kaltoin.

Tän myös tunnistan. Mä olin teininä rakastunut tyyppiin, jota pidin parhaana ystävänäni, mutta joka käytti mua henkisenä nyrkkeilysäkkinään tosi usein. Sain toistuvasti kuulla olevani tyhmä, hidas, kömpelö, mielipiteetön, tylsä, ja niin edespäin, ja se satutti mun itsetuntoa enemmän kuin haluan itellenikään myöntää. Tohon aikaan oli harvinaisempaa, että mä en itkenyt itteeni uneen. Tällä ystävällä oli oma kasansa ongelmia, enkä syytä häntä tapahtuneesta, mutta hänen jälkeensä oon ollut todella varovainen siinä, keneen uskallan luottaa, enkä oo saanut kuin yhden läheisen uuden ystävän viimesten 15 vuoden aikana.

Uhrautuminen

Tunnelukon voimakkuus: erittäin vahva
Testin suorittaneista 27% sai saman voimakkuuden tulokseksi. 87% sai vähintään keskivahvan tulokseksi. Vastauksesi: 
Minun on vaikeaa pyytää muita huolehtimaan minusta. Toisten tarpeet menevät viime kädessä omieni edelle. 6
Tunnen syyllisyyttä jos en toimi toisten odotusten mukaan. 6
Löydän aina aikaa muille ja huolehdin läheisistäni. Olen tottunut kuuntelemaan toisten ongelmia. 5

Olet oppinut huomioimaan toisten tarpeita herkästi ja niinpä omat tarpeesi jäävät helposti sivuun. Jos asetat omat tarpeesi etusijalle, tunnet todennäköisesti syyllisyyden tunteita. Uhraudut, jotta et joutusi kokemaan syyllisyyttä siitä, että et ole huomioinut riittävästi toisia. Uhraudut omasta tahdostasi, et toisten vaatimuksesta, koska muiden tarpeet yksinkertaisesti ylittävät omasi. Saatat olla luonnostasi empaattinen, etkä halua toisten kokevan mielipahaa. Koet itsesi vahvaksi ja kannat vastuuta toisten hyvinvoinnista. Sinun on helppo olla toisia kohtaan ymmärtäväinen ja myötätuntoinen. Kuuntelet yleensä toisten ongelmia ja kerrot omistasi vähän.

Joop. Tämmöstä aiheutuu mm. siitä, jos vuosien ajan tulee kohdelluksi, niinkuin omilla tunteilla tai mielipiteillä ei ois mitään väliä, ja joutuu antamaan toisten tunteille ja mielipiteille aina vaan enemmän ja enemmän tilaa käpertymällä itse yhä pienemmäksi. Siihen tottuu.

Ulkopuolisuus

Tunnelukon voimakkuus: erittäin vahva
Testin suorittaneista 15% sai saman voimakkuuden tulokseksi. 64% sai vähintään keskivahvan tulokseksi. Vastauksesi: 
En oikein sovi joukkoon vaan koen usein itseni ryhmässä ulkopuoliseksi. 6
Olen perustavaa laatua olevalla tavalla erilainen kuin muut. 6
Välttelen sosiaalisia tilanteita koska joudun olemaan niissä varuillani. 5

Tunnet usein ahdistusta sosiaalisissa tilanteissa ja se saa sinut välttelemään niitä. Ehkä tunnet itsesi erilaiseksi, muita huonommaksi keskustelijaksi ja siksi ulkopuoliseksi. Uusien ihmisten kanssa tunnet olosi epämukavaksi ja hermostuneeksi etkä oikein tiedä mitä sanoisit. Saatat arkailla huomion kohteena olemista ja jännittää esiintymistä. Ahdistuneena mietit mitä muut ajattelevat sinusta. Hermostuneena et kykene käyttämään sosiaalisia taitojasi vaan menetät varmuutesi ja vetäydyt. Olet ehkä tottunut välttelemään kanssakäymisiä ja sosiaalisia tilanteita siinä määrin että se tuntuu ihan luonnolliselta - kuitenkin jokin sinussa kaipaa samalla läheisempää yhteyttä kanssaihmisiin. Ryhmässä saatat teeskennellä olevasi enemmän muiden kaltainen tai haluat antaa hyvän vaikutelman itsestäsi. Saatat hankkiutua työskentelemään tehtävissä, jossa ei vaadita paljon vuorovaikutusta. Läheisissä suhteissa tunnet olosi varmemmaksi ja levollisemmaksi - voit olla enemmän oma itsesi. Toistuvat ulkopuolisuuden kokemukset vahvistavat tunnelukkoasi ja se saa sinut välttelemään entistä enemmän ikäviä sosiaalisia tilanteita.

Mä en tiedä, mitä sukupuolta olen. Sanoisin, että se vois aiheuttaa vähän ulkopuolisuuden tunnetta. Muttajoo, mulla on yleistynyt ahdistushäiriö, jonka sanoisin olevan hyvällä todennäkösyydellä sosiaalisista tilanteista peräisin. En voi luottaa omaan kokemukseeni vuorovaikutustilanteista, koska ajattelen melkein joka tapauksessa, ettei kukaan pidä musta tai haluu olla mun lähelläkään. Kivaa.

Riippuvuus

Tunnelukon voimakkuus: erittäin vahva
Testin suorittaneista 9% sai saman voimakkuuden tulokseksi. 48% sai vähintään keskivahvan tulokseksi. Vastauksesi: 
En pärjää yksin vaan tarvitsen toisia jotta selviän arjen vastuissa. En osaa huolehtia itsestäni. 5
Minun on vaikea luottaa omaan kykyyni tehdä oikeita päätöksiä yksinkertaisissakin asioissa. 6
Välttelen vastuuta, aloitteellisuutta ja haasteellisia tilanteita, koska en luota kykyihini. 5

Uskot, että olet jollain tavalla kykenemätön pitämään itsestäsi huolta. Et luota omaan arviointikykyysi. Tarvitset siksi muita ihmisiä kannattelemaan ja tukemaan sinua ja pitämään sinusta huolta. Olet riippuvainen läheisistäsi etkä ole itsenäinen, omillaan pärjäävä aikuinen. Luultavasti olet edelleen läheisissä tekemisissä vanhempiesi kanssa, jotka vaikuttavat elämääsi voimakkaasti. Päätösten tekeminen on sinusta vaikeaa, kysyt ehkä neuvoa ja vahvistusta muilta, muutat mieltäsi monta kertaa ja lopuksi saatat olla kuitenkin epävarma päätöksestäsi. Saatat vältellä vastuuta, aloitteellisuutta ja haasteellisia tilanteita. Tunnet luultavasti ahdistusta ja epätoivoa jos joudut ottamaan enemmän vastuuta kuin mihin tunnet kykeneväsi. Ehkä ainoa keinosi selviytyä on lyöttäytyä yhteen vahvan henkilön kanssa joka pitää sinusta huolta mutta myös määrää elämästäsi - näin riippuvuus toisesta kasvaa ja tunnelukko voimistuu.

Mä oon ollut diagnosoidusti masentunut kohta 10 vuotta. Väliin mahtu monta sellaistakin vuotta, jolloin en yksinkertaisesti jaksanut siivota, ja mun huone oli ihan hirvee. Nyt mulla on hyvä lääketasapaino ja toisaalta myös todettu kilpirauhasen vajaatoiminta, ja tyroksiini on myös vaikuttanut mun hyvinvointiin paljon. Oon kuitenkin edelleen toipumisvaiheessa, ja noin pitkän sairausjakson jälkeen on varmaan ihan luonnollista olla epävarma omasta pärjäämisestä. Onneks en kuitenkaan oo enää kovin läheinen mun vanhempien kanssa; napanuora katkes masennuksen myötä, kun he eivät yrityksistään huolimatta onnistuneet kuin pahentamaan tilannetta, ja mun oli pakko ottaa heistä etäisyyttä oman terveyteni vuoksi.

Emotionaalinen estyneisyys

Tunnelukon voimakkuus: erittäin vahva
Testin suorittaneista 18% sai saman voimakkuuden tulokseksi. 68% sai vähintään keskivahvan tulokseksi. Vastauksesi: 
Minun on vaikea ilmaista tunteitani spontaanisti. 3
Sisälleni kertyy vihaa ja mielipahaa, joita en juurikaan ilmaise. 5
Pyrin kontrolloimaan itseäni etteivät tunteet vie minua mukanaan. 6

Sinun on vaikea ilmaista tunteitasi spontaanisti. Sinusta on hämmentävää ilmaista positiivisia kiintymyksen tai välittämisen tunteita toisille ihmisille. Uskot että tunteet on parempi pitää sisällään ja siksi pyrit kontrolloimaan itseäsi, varsinkin muiden seurassa. Sisällesi on luultavasti kertynyt paljon vihaa ja mielipahaa, joka on ilmaisematta. Sinusta saattaa tuntua että olet kuin painetynnyri, joka saattaa purkautua milloin tahansa, siksi yrität hallita tekemisiäsi ja tunteitasi.

Mä panikoidun ja meen umpisolmuun, jos mulla on liikaa tunteita: jäädyn ja alan itkee, jos oon vaikka liian vihainen, liian surullinen, tai liian rakastunut. Aika nöyrää.

Niin, ja sit mä samaistun tähän:

Epäonnistuminen

Tunnelukon voimakkuus: erittäin vahva
Testin suorittaneista 16% sai saman voimakkuuden tulokseksi. 58% sai vähintään keskivahvan tulokseksi. Vastauksesi: 
En ole mielestäni yhtä lahjakas enkä ole niin menestynyt koulussa tai työelämässä kuin muut. 2
Välttelen haasteita ja vaikeita tehtäviä etten epäonnistuisi ja tulisi nöyryytetyksi. 5
Vertaan usein itseäni toisiin ja pidän itseäni jollain tavoin epäonnistuneena. 6

Uskot olevasi tuomittu epäonnistumaan, ikään kuin sinulta puuttuisi jotain olennaisia taitoja tai kykyjä. Olet saattanut oppia välttelemään haasteita tai vaikeita tehtäviä epäonnistumisen pelossa. Saatat uskoa että et osaa tai et kykene tekemään jotain, ja siksi viivyttelet etkä ole halukas yrittämään tosissasi. Saatat verrata itseäsi muihin ja pitää itseäsi epäonnistuneena, huonompana tai lahjattomampana kuin toiset. Ajattelet että toiset ovat menestyneet paremmin, etkä anna arvoa omille saavutuksillesi - aina löytyy joku joka on menestynyt tai pärjännyt paremmin. Epäonnistumien tunnelukko näyttäytyy varsinkin työelämässä. Saatat vältellä uralla etenemistä, haasteiden ottamista, ylennyksiä, työhön sitoutumista tai aloitteellisuutta. Saatat yrittää kompensoida epäonnistumisen tunnetta vaatimalla itseltäsi hyviä suorituksia ja virheettömyyttä. Ajan myötä usko omaan itseen heikkenee ja epäonnistumisen tunnelukko voimistuu jokaisen epäonnistumiseksi koetun tilanteen myötä.

Tässäkin näkyy masennuksen vaikutukset.

Alistuminen

Tunnelukon voimakkuus: erittäin vahva
Testin suorittaneista 19% sai saman voimakkuuden tulokseksi. 82% sai vähintään keskivahvan tulokseksi. Vastauksesi: 
Minulla on vaikeuksia pitää puoleni ihmisten kanssa. 4
Olen kiltti ja joustava sekä vältän ristiriitoja. 5
Miellytän toisia välttääkseni ikävät seuraamukset. 5

Sinusta tuntuu että sinun pitää olla mieliksi läheisillesi, ystävillesi, työkavereillesi, jopa ventovieraille. Et halua olla hankala vaan kiltti ja mukava, niinpä myönnyt helposti asioihin jotka eivät tunnu sinusta erityisen tärkeiltä. Sinun voi olla vaikea pitää puoliasi niin pienissä kuin isoissa asioissa. Antaudut enemmän tai vähemmän toisten kontrolloitavaksi, koska haluat välttää ikävän seuraamuksen. Et ilmaise avoimesti tarpeitasi, koska et pidä niitä tärkeinä. Piilotat tunteitasi, varsinkin vihan tunnetta, mikä saa sinut välttelemään konflikteja. Vihan tukahduttaminen johtaa sen patoutumiseen, joka yleensä purkautuu joko passiivisena vihan ilmaisuna kuten pienimuotoisena kostamisena, juoruamisena, viivästelynä, kiukutteluna tai yllättävinä agressiivisina kiukunpurkauksina. Viha voi synnyttää myös halua kapinoida ja uhmata tahoja, jotka koet auktoriteetiksi (esim. esimiehet, viranomaiset, puoliso). Ihmissuhteissasi toiset ovat yleensä niskan päällä. Sinua saattavat kiehtoa ihmiset, jotka ovat hallitsevia ja määräileviä, jotka sanovat miten sinun kuuluu toimia, käyttäytyä tai tuntea.

Tää lukko mulla on ollut päällä todella pitkään, mutta oon onneks nyt viimeisen vuoden aikana alkanut saada sitä avattua. Lukon vahvuus oli siis sitä luokkaa, että kun mä olin 20-vuotias, uskoin, etten ikinä suutu mistään. Nykyisin porukat on sitä mieltä, että suutun liiankin herkästi, mutta se todennäköisesti johtuu siitä, etteivät he oo tottuneet siihen, että vaadin kunnioitusta ja puolustan itteeni ja näkemyksiäni.

Tää kirjoitus aiheesta resonoi mussa myös vahvasti.

Vajavuus

Tunnelukon voimakkuus: erittäin vahva
Testin suorittaneista 13% sai saman voimakkuuden tulokseksi. 54% sai vähintään keskivahvan tulokseksi. Vastauksesi: 
Ihmiset saavat minut toisinaan tuntemaan itseni arvottomaksi tai häpeälliseksi. 5
Minun on vaikea ymmärtää miksi kukaan voisi oikeasti pitää minusta. 5
Esitän ihmisille muuta kuin todella olen ja pelkään, että paljastun ja huonommuuteni tulee ilmi. 4

Olemassaoloasi leimaa arvottomuuden kokemus, joka ilmenee uskomuksena omasta kelvottomuudesta. Saatat puhua itsestäsi alentavaan sävyyn, olet kriittinen, ankara ja vihainen itsellesi. Ikään kuin sinussa olisi sisimmässäsi jotain häpeällistä ja vastenmielistä, joka pitää piilossa. Luultavasti peittelet ongelmiasi ja virheitäsi ja välttelet niistä puhumista ettei häpeän tunne valtaisi sinua. Joudut pitämään todelliset tunteesi ja ajatuksesi salassa, et halua myöntää muille olevasi tunteellinen tai tarvitseva ihminen. Esität ihmisille muuta kuin todella olet ja samalla pelkäät paljastumista. Koet muiden sanomiset herkästi arvosteluna ja kritiikkinä, jolloin vajavuuden tunteesi saattaa saada sinut suuttumaan. Ehkä hyökkäät vajavuuden tunnettasi vastaan olemalla kriittinen ja vähättelevä muita kohtaan - myös kumppaniasi tai lapsiasi kohtaan. Saatat tuntea vetovoimaa torjuviin ja kriittisiin ihmisiin, jotka entisestään voimistavat vajavuuden tunnelukkoasi.

En tunnista viimeistä kolmea lausetta itsestäni, mutta muuten tämäkin täsmää - ja voihan olla, etten vaan oo vielä huomannut itsessäni tuollaisia reaktioita.

Tunnevaje

Tunnelukon voimakkuus: vahva
Testin suorittaneista 22% sai saman voimakkuuden tulokseksi. 55% sai vähintään keskivahvan tulokseksi. Vastauksesi: 
En saa tarpeeksi rakkautta, huolenpitoa enkä hellyyttä. 6
Suhteen alussa olen toiveikas ja uskon löytäneeni elämäni kumppanin. Suhde päättyy kuitenkin aina pettymykseen. 2
Minulla ei juurikaan ole ollut ketään, joka todella ymmärtäisi, kuuntelisi ja välittäisi minusta. 4

Sinusta tuntuu että kukaan ei tyydytä rakkauden ja huolenpidon tarvettasi, ja luultavasti uskot ettei kukaan todella kuuntele eikä ymmärrä sinua. Saatat välttää rakkaussuhteita, suhteet jäävät lyhyeksi tai sitten suojaat itseäsi ihastumalla henkilöön joka ei ole saatavilla. Saatat ihastua kylmiin, torjuviin, pidättyviin ja vähän antaviin henkilöihin. Jokin heissä viehättää sinua. Suhteet päättyvät usein alkuhuuman ja kovien odotusten jälkeen karvaaseen pettymykseen. Ehkä suuri toiveesi siitä että kumppanisi muuttuisi ja vielä joskus voisi täyttää tarpeesi pitää sinut suhteessa kylmän kumppanin kanssa. Saatat odottaa, että rakastettusi pitäisi lukea ajatuksesi ja osaisi automaattisesti tyydyttää hellyyden ja läheisyyden tarpeesi. Sinulle ei ole ehkä tullut mieleesikään ilmaista tarvettasi, sen sijaan saatat vetäytyä tai loukkaantua jos toinen ei pysty täyttämään rakastetuksi tulemisen kaipuutasi. Toistuvat vaille jäämiset vahvistavat tunnelukkoa ja uskot entistä vahvemmin ettet koskaan löydä elämäsi kumppania ja ettet ikinä saa tarvitsemaasi rakkautta.

Oon seurustellut elämäni aikana vaan kerran, enkä oo saanut intiimiä hellyyttä melkein kymmeneen vuoteen. Anteeks vaan, jos musta tuntuu, ettei kukaan tyydytä rakkauden tarvettani. Saan kyllä parhailta ystäviltäni ja heidän lemmikeiltään hellyyttä, mutta ei se oo ihan sama asia. Nyttemmin yksinäisyys ei enää fyysisesti satu, onneksi - en tiedä, mistä se ees johtui.

Oon rakastunut elämäni aikana neljästi, joista kolme kertaa ihmiseen, joka on kiinnostunut pojista/miehistä. Se käy järkeen, jos oonkin poika. Mut luokiteltiin synnytyssairaalassa naiseksi, mutten oikeen koskaan onnistunut kasvamaan sellaiseksi, ja mua häiritsee, jos joku on musta kiinnostunut nimenomaan naisena. Se tuntuu vaan väärältä, ei hyvältä, pahalta.

Toisaalta miehistä kiinnostuneisiin rakastuminen käy järkeen myös, jos jostain syystä alitajusesti yritän suojata itteeni sillä, että rakastun päätäpahkaa vaan sellaisiin, jotka ei kiinnostu musta seksuaalisesti... Hämmentävää. Mut jos joku näkee mut enssijaisesti naisena, se tuntuu kyllä silti pahalta, siitä mä en pääse mihkään.

Riittämätön itsekontrolli

Tunnelukon voimakkuus: vahva
Testin suorittaneista 24% sai saman voimakkuuden tulokseksi. 62% sai vähintään keskivahvan tulokseksi. Vastauksesi: 
Olen impulsiivinen ja pitkästyn helposti, rutiinitehtävät ole minua varten. En aina mieti tekojeni seurauksia. 3
Minun on vaikea asettaa rajoja itselleni ja siksi teen liikaa asioita jotka ovat haitallisia minulle (esim. juon, syön, poltan, pelaan uhkapelejä). 4
Minun on vaikea hallita halujani, tunteitani ja mieleni yllykkeitä. Minun on vaikea ilmaista vihaa rakentavasti. 5

Olet impulsiivinen, annat mielijohteiden ohjata elämääsi. Sinun on vaikea keskittyä mihinkään pitkäksi aikaa, koska mieleesi tulee toimintayllykkeitä ja haluaisit tehdä jotain muuta. Sinun on vaikea hallita omia halujasi, tunteitasi ja mielen yllykkeitä. Et aina mieti tekojesi seuraamuksia, mikä saattaa sinut ongelmiin. Olet ehkä joutunut ongelmiin auktoriteettien kanssa. Elämäsi on enemmän tai vähemmän kaaoksessa. Sinun voi olla vaikea ilmaista vihaasi rakentavasti, vaan se ilmenee raivokohtauksina ja sopimattomana käyttäytymisenä. Itsekurin ja rajojen puute johtaa helposti riippuvuuksiin: juomiseen, tupakointiin, ylensyöntiin, seksiriippuvuuteen, nettiriippuvuuteen tai muuhun ongelmakäyttäytymiseen. Aloitat hankkeita hetken mielijohteesta, mutta hankkeet jäävät usein puolitiehen, ja niitä useita menossa yhtä aikaa. Työelämässä impulsiivisuutesi saattaa johtaa toistuviin epäonnistumisiin, kun et pääse tavoitteisiisi. Ihmissuhteissa saatat etäännyttää läheisesi käyttäytymiselläsi. Saatat tuntea vetoa vaativiin, järjestelmällisiin ja kurinalaisiin ihmisiin, jotka tuovat vastapainoa kurittomuuteesi.

Tähän en oikein samaistu, joten luultavasti mulla ei oo tätä. Oon kyllä suhteellisen impulsiivinen, ja joskus mun on hankala hallita syömisiäni, mutta en juo alkoholia, en polta, enkä pelaa uhkapelejä. /olkakoho

Pessimistisyys

Tunnelukon voimakkuus: vahva
Testin suorittaneista 28% sai saman voimakkuuden tulokseksi. 70% sai vähintään keskivahvan tulokseksi. Vastauksesi: 
Kiinnitän paljon huomioita elämän negatiivisiin asioihin. 4
Vaikka jotain hyvää tapahtuisi, pelkään että seuraavaksi tapahtuu jotain ikävää. 5
Pyrin olemaan huolellinen etten tekisi vääriä asioita, jotka voivat johtaa katastrofiin. 3

Olet pessimisti, ja kiinnität huomiota enemmän elämäsi kielteisiin kuin positiivisiin asioihin. Olet kova huolehtimaan ja murehdit tulevia tapahtumia tai tilanteita. Jos asiat tuntuvat menevän hyvin, se vaikuttaa vain väliaikaiselta. Jos jotain hyvää tapahtuu. odotat että jotain pahaa on tapahtumassa seuraavaksi. Pelkäät, että saatat tehdä päätöksiä jotka johtavat kriisiin tai katastrofiin. Pelkäät virheitä ja pyrit siksi olemaan mahdollisimman huolellinen.

...Masennus vaikuttaa.

Hyväksynnän haku

Tunnelukon voimakkuus: vahva
Testin suorittaneista 26% sai saman voimakkuuden tulokseksi. 68% sai vähintään keskivahvan tulokseksi. Vastauksesi: 
Minulle on tärkeää että kaikki ihmiset pitävät minusta, myös sellaiset joista minä en pidä. 2
Kun teen päätöksiä, joudun miettimään hyväksyvätkö muut valintani ja miten he reagoivat päätöksiini. 5
Yritän kuulua joukkoon ja muuntaudun sen mukaan mitä odotan toisten haluavan minulta. 4

Sinulle on tärkeää, että kaikki ihmiset pitävät sinusta, jopa ventovieraat. Pyrit olemaan muille mieliksi. Vaikka et pitäisi jostain henkilöstä, haluat kuitenkin että hän pitää sinusta. Saatat tehdä pääköksiä ajatellen hyväksyvätkö vanhempasi, kumppanisi tai ystäväsi ne. Et ehkä uskalla tehdä asioita oman mielesi mukaan, koska pelkäät että sinua moititaan tai kritisoidaan. Ryhmässä yrität kovasti kuulua joukkoon ja saatat muuntautua sen mukaan, miten odotat muiden haluavan sinulta. Toivot että sinusta pidettäisiin, ja pyrit välttämään ristiriitoja tai toisten loukkaamista. Et esitä omia mielipiteitä torjunnan pelossa, tai sitten esität voimakkaita mielipiteitä testataksesi miten muut sinut hyväksyvät. Saatat pukeutua hyvin sovinnaisesti, ettet tuntisi itseäsi ulkopuoliseksi tai erilaiseksi. Teet paljon sen eteen, että ihmiset arvostaisivat sinua. Saatat hankkia menestystä, saavutuksia statusta, rikkautta tai kauneutta, jotta muut voisivat arvostaa sinua. Sinun on vaikea arvostaa itseäsi sellaisena kuin olet, sen sijaan muut ihmiset toimivat arvokkuutesi peilinä.

Tällainen mä olin tosi pitkään; enää en niin pahasti. Vihaan itessäni ehkä kaikkein eniten just tätä pakonomaista miellyttämisen tarvetta. Se on välillä ihan helvetillistä.

Hylkääminen

Tunnelukon voimakkuus: vahva
Testin suorittaneista 27% sai saman voimakkuuden tulokseksi. 61% sai vähintään keskivahvan tulokseksi. Vastauksesi: 
Pelkään että menetän rakastamani ihmiset tavalla tai toisella. 6
Rakastun ihmisiin jotka eivät halua tosissaan sitoutua tai pelkään itse sitoutumista. 2
Minun on vaikea kestää lyhyttäkään eroa läheisistäni ja ahdistun jos joku josta välitän ottaa minuun etäisyyttä. 1

Menetyksen pelko ohjaa elämääsi - olet huolissasi yksin jäämisestä. Uskot että läheisesi kuolevat tai jättävät sinut. Pelkäät jääväsi yksin ja luultavasti takerrut läheisiin ihmisiisi, mutta samalla karkotat heidät luotasi - pahin pelkosi on kuin itseään toteuttava ennuste. Menettämisen pelkoa seuraa luottamuksen puute joka tulee usein ilmi kontrollointina, omistushaluisuutena ja mustasukkaisuutena. Riippuvuudet voivat olla selviytymiskeinosi, joilla yksinolon aiheuttama ahdistus tuntuu siedettävämmältä. Koet suhteisiin kuuluvat tavalliset erotilanteet ahdistaviksi etkä luota siihen että suhde kestäisi erot. Tulkitset herkästi toisen tekemisiä tai tekemättä jättämisiä eroaikeiksi ja saatat ylireagoida niihin, vaikkapa siihen kun toinen ei vastaa puheluusi tai tekstiviestiisi. Vaikka suhde olisi vakaa, se luultavasti tuntuu vain väliaikaiselta - ikään kuin se olisi koko ajan vaakalaudalla. Saatat itse epätoivoissasi uhata erolla, ikään kuin testataksesi odotustasi - joko suhde nyt päättyy. Menetyksien myötä tunnelukko vahvistuu ja alat uskoa ettei mistään löydy kestävää suhdetta.

Mulla ei oo ollut oikeen sellaisia ihmissuhteita, että voisin arvioida itessäni tätä taipumusta. Pelkään kyllä yksin jäämistä, mutten silti usko, että mulla on tätä tunnelukkoa.

Vaativuus

Tunnelukon voimakkuus: keskivahva
Testin suorittaneista 25% sai saman voimakkuuden tulokseksi. 75% sai vähintään keskivahvan tulokseksi. Vastauksesi: 
Minun on hoidettava kaikki velvollisuuteni ennen kuin voin levätä. 2
Minun täytyy tehdä parhaani, toiseksi paras ei kelpaa. Aina on vara parantaa. 5
Menestyn elämässäni mutta minun on vaikea pysähtyä nauttimaan siitä. Elämä tuntuu suorittamiselta. 1

Olet vaativa itseäsi kohtaan, vaikka luultavasti itse pidät vaativuuttasi ihan kohtuullisena. Sinusta tuntuu, että koko ajan on tehtävä jotain, saatava aikaan tai pidettävä asiat ja tavarat järjestyksessä. Et voi olla tyytyväinen itseesi jos et täytä vaatimuksiasi - siksi tuntuu ettei mikään koskaan riitä, aina on jotain tavoittelemisen arvoista. Riittämättömyyden, epäonnistumisen, huonommuuden ja häpeän tunteet vaanivat ja iskevät ellet yllä koviin vaatimuksiisi. Ponnistelet välttääksesi näitä ikäviä tunteita ja se aiheuttaa sinulle ahdistusta ja stressiä. Stressi saattaa ilmetä erilaisina fyysisinä oireina - unettomuutena, väsymyksenä, korkeana verenpaineena, vatsahaavana tai paniikkikohtauksina. Sinun on vaikea rentoutua ja vain nauttia elämästä. Saatat olla enimmäkseen turhautunut ja ärtynyt itseesi ja toisiin. Elämä on suorittamista, ja uskot että se joskus tuo sinulle palkinnon - vapauden tai täydellisyyden. Loppujen lopuksi saavutukset kuitenkin tuntuvat tyhjiltä ja hamuat seuraavia tehtäviä ja haasteita. Jos päätät menestyä jossain, luultavasti menestyt siinä - osaamatta kuitenkaan pysähtyä nauttimaan menestyksestä. Ehkä lyöt laimin ystäviäsi tai läheisiäsi - koska et ehdi rentoutua ja antaa toisille aikaasi.

Tällainen olin, kunnes masennuin ja vietin pari vuotta jaksamatta tehdä mitään. Oon jo madaltanut odotuksiani, mutta en välttämättä tarpeeksi.

Kietoutuneisuus

Tunnelukon voimakkuus: keskivahva
Testin suorittaneista 14% sai saman voimakkuuden tulokseksi. 28% sai vähintään keskivahvan tulokseksi. Vastauksesi: 
En tiedä mitä minä itse haluan tai tarvitsen koska vanhempani tai kumppanini vaikuttavat minuun niin vahvasti. 5
En ole itsenäistynyt vanhemmistani ikäisteni tavalla. 2
Minun on puhuttava vanhempieni kanssa lähes päivittäin, muuten he saattavat loukkaantua ja tunnen syyllisyyttä. 1

Sinusta tuntuu, että olet niin kietoutunut vanhempiisi tai kumppaniisi, ettet enää tiedä kuka itse olet. Sinun on vaikea eriyttää mielipiteesi vanhempien tai kumppanin mielipiteestä, joten yleensä olet samaa mieltä heidän kanssaan. Vaikka olisitkin sisimmässäsi eri mieltä, haluat olla samaa mieltä ja saatat mukauttaa mielipiteesi sopivaksi. Sinusta saattaa tuntua, että vanhempasi tai kumppanisi elää kauttasi, ikään kuin sinulla ei olisi omaa elämää lainkaan. Et tiedä mitä haluat, mitä tarvitset tai mitä tunnet. Toimit kuten vanhempasi edellyttävät. Jos jättäisit jotain kertomatta vanhemmallesi tai kumppanillesi, tuntisit syyllisyyttä koska se voisi loukata toista. Et ole kyennyt itsenäistymään vanhemmistasi.

Tääkin lukko alkaa olla mennyttä elämää; se oli voimissaan, kun asuin vielä äidin kanssa.

Suojattomuus

Tunnelukon voimakkuus: heikko
Testin suorittaneista 46% sai saman voimakkuuden tulokseksi. 54% sai vähintään keskivahvan tulokseksi. Vastauksesi: 
Pelkään ja olen huolissani siitä että minä itse tai läheiseni sairastuvat tai joutuvat onnettomuuteen. 2
Murehdin jatkuvasti raha-asioita ja pelkään että joudun vararikkoon tai menetän asemani. 1
Minusta maailma on vaarallinen paikka, vaaroja tuntuu olevan kaikkialla. 4

Olet kova huolehtimaan ja usein peloissasi - koet olosi turvattomaksi. Murehdit kohtuuttomasti terveyttäsi, vaaroja tai onnettomuuteen joutumista, taloudenhoitoa tai kontrollin menettämistä. Saatat valita kumppanin joka auttaa ja suojelee sinua tai odotat että kumppanisi on peloton ja vahva - kyvykäs suojelemaan sinua vaaroilta. Pelkosi saattavat aiheuttaa sinulle ahdistus- tai paniikkikohtauksia - tai sitten olet jatkuvasti enemmän tai vähemmän ahdistunut etkä voi nauttia arjesta. Saatat turvautua riippuvuuksiin ahdistuksen helpottamiseksi. Pyrit varmistumaan että olet turvassa. Siksi olet oppinut välttelemään riskejä: hissejä, autoilua, kaupungilla liikkumista, matkustamista, investointeja tai uramahdollisuuksia - pitäydyt mieluummin vanhassa tutussa ja turvallisessa. Pelot rajoittavat elämääsi ja läheisiäsi joiden täytyy sopeutua pelkoihisi. Jatkuva murehtiminen ja vaarojen välttely tyypillisesti lisää entisestään välttelykäyttäytymistä ja voimistaa pelkoja ja suojattomuuden tunnelukkoa.

Ahdistushäiriöhän mulla kyllä on, mutten silti usko, että tää lukko vaikuttaa mun elämään kovinkaan paljoa.

Tilastotietoa: vastaajien tunnelukot yleisyysjärjestyksessä

Testin suorittaneiden tulos, vähintään keskivahva, osuus prosenteissa (=kuinka monella on tämä tunnelukko vähintään keskivahva). Tilasto pohjautuu 25000:een viimeisimpään tulokseen.

1. Uhrautuminen 87% (tuloksesi: erittäin vahva)
2. Alistuminen 82% (tuloksesi: erittäin vahva)
3. Vaativuus 75% (tuloksesi: keskivahva)
4. Pessimistisyys 70% (tuloksesi: vahva)
5. Hyväksynnän haku 68% (tuloksesi: vahva)
6. Emotionaalinen estyneisyys 68% (tuloksesi: erittäin vahva)
7. Ulkopuolisuus 64% (tuloksesi: erittäin vahva)
8. Riittämätön itsekontrolli 62% (tuloksesi: vahva)
9. Hylkääminen 61% (tuloksesi: vahva)
10. Kaltoin kohtelu 60% (tuloksesi: erittäin vahva)
11. Epäonnistuminen 58% (tuloksesi: erittäin vahva)
12. Rankaisevuus 57% (tuloksesi: erittäin vahva)
13. Tunnevaje 55% (tuloksesi: vahva)
14. Suojattomuus 54% (tuloksesi: heikko)
15. Vajavuus 54% (tuloksesi: erittäin vahva)
16. Riippuvuus 48% (tuloksesi: erittäin vahva)
17. Oikeutus 35% (tuloksesi: ei tunnelukkoa)
18. Kietoutuneisuus 28% (tuloksesi: keskivahva)

Tässäpä tämä nyt; halusin jakaa tulokset tänne enimmäkseen siksi, että pystyn helposti itse tutkiskelemaan niitä myöhemmin, mutta ei siinäkään mitään, jos jotakuta muutakin ne kiinnostaa.

Mua kiinnostais myös tietää, onko tossa tekstissä teidän mielestä miten paljon järkeä, jos joku uskaltaa kommentoida. Itelleni se kaikki tuntu varsin loogiselta, mut en oo välttämättä paras tämmösten juttujen puntaroinnissa.

Nyt on vähän turhan myöhä, enkä keksi enää muuta kirjotettavaa, joten taidan kieria vaan sänkyyn. Öit.

Nyt siis turhauttaa, ahdistaa ja masentaa todella paljon.

Mulle selvisi just erittäin konkreettisella tavalla, ettei mun perheellä ole lainkaan tilaa mun tunteille, puhumattakaan mun kaikkein hankalimmista tunteista. Musta on kyllä aina tuntunut, että oon saanut käsitellä useimmat ongelmani yksin, mutten koskaan oikein tajunnut, miten yksin niiden kanssa olenkaan.

Mun tarttee varmaan avata tätä vähän:

Oon pyöritellyt taas päässäni identiteettikriisi-ajatuksia viimesen viikon aikana todella paljon. Tuntuu, etten tiedä, millä tavalla mun pitäis olla olemassa. Tuntuu, etten vaan osaa - eikä sinänsä mikään ihme, kun monta vuotta oon vaan yrittänyt olla mahdollisimman vähän yhtään mitään. Aattelin postaa Facebookiin aiheesta, sellaisille läheisille, joita semmoiset ajatukset ehkä kiinnostaa, ja joiden kuvittelin kestävän sen. Kirjoitin suurin piirtein näin: "En taida osata olla olemassa, kun oon tähän asti tehnyt sitä vaan mahdollisimman vähän." 20 minuutin päästä mun sukulaiset lähettelee mulle hermostuneita vihasia viestejä ja luulevat, että meinaan tappaa itteni. Että tarttee vähän miettiä, mitä sinne naamakirjaan julkasee.

Taustatietona vielä sen verran, että en ole koskaan yrittänyt itsemurhaa. Oon kyllä toivonut, etten olisi lainkaan olemassa, ja aika pitkään tunsin aina korkeilla paikoilla todella voimakasta halua hypätä; tietääkseni en oo kuitenkaan koskaan keskustellut näistäkään ajatuksista perheeni kanssa. En ollenkaan ymmärrä, miten he onnistuivat lentämään yhdestä päivityksestä valtaisaan hälytystilaan. Oikeesti, en. En käsitä.

Tää varmaan selittää myös aika hyvin, miksi alun perin aloitin tän blogin. Haluun purkaa mun ajatuksia, mieluiten tietty puhumalla niistä jonkun kanssa, mutta sille ei yksinkertaisesti vaan ole tilaa. Ei mun sukulaiset oo koskaan jaksaneet tukea mua, tai kuunnella, mitä sanon, tai yrittää ymmärtää, miltä musta tuntuu. Niillä ei vaan koskaan oo ollut siihen kärsivällisyyttä tai henkistä jaksamista. Mä sen sijaan koen tukeneeni äitiäni henkisesti todella nuoresta lähtien, minkä tajuan nyt olleen sekä epätavallista että epäreilua mua kohtaan. Mun vanhemmat oli masentuneita ja kyvyttömiä olemaan mun tukena, vaikka yrittivätkin varmasti parhaansa, mutta sen ymmärtäminen ei ihan kamalasti lohduta. Kun mulla todettiin masennus, mua haukuttiin vuosien ajan laiskaksi ja yritettiin puskea "ottamaan itseäni niskasta kiinni" - ja ikävä kyllä uskoin puhujia, mikä esti mua hakeutumasta terapiaan pitkään aikaan, kun kuka muka voi auttaakaan sellaista ihmistä, joka ei vaan viitsi parantua. Hyvien aikomusten ajatteleminen ei sitäkään aikaa muistellessa paljon lämmitä.

Kai mä oon sit tähän asti odottanut, että jossain vaiheessa mun sukulaiset kykenis ottamaan mut vastaan ja kannattelemaan mua sellaisena kuin oon, koska he rakastavat mua, vaikkei mikään menneessä ookaan vihjannut siihen, että se olis ees mahdollista. Ehkä mä yliarvioin muistoissani lapsena saamani tuen määrän, tai jotain.

Ehkä mä vasta nyt alan pikkuhiljaa ymmärtää, ettei mulle ole tarjolla haluamaani tukea mun perheen taholta. Se vaan ei tuu koskaan olemaan mahdollista. Täytyy siis alkaa etsiä muualta.

Perhe ei oo tukeen kykeneväinen, ja kavereitani en halua kuormittaa liialla jakamisella. Siksi blogaan. Onhan se vähän perseestä.

Onko maailmassa oikeasti ihmisiä, jotka on emotionaalisesti ja henkisesti näin yksin koko ajan, ja pärjää? Mä oon kuvitellut niin, mutten enää ole varma. Onko se ees mahdollista? Miten?

Saanko mä olla ylpeä siitä, että oon vielä täällä?

Oon tosi pitkään ajatellut, että oon vaan säälittävä raukkis, kun en kestä mitään ja pelkään kaikkea ja itken aina, jos tulee eteen jotain vaikeaa. Aattelin, ettei multa puuttunut lapsena mitään, kaikki oli vaan hyvin aina, eikä mulla ollut mitään syytä masentua, ja siksi oon vaan joko huono tai feikkaan, että en kestä.

Multa puuttui lapsena henkinen tuki ja ymmärtäväinen ohjaus, eikä mua kuunneltu.

Ei mulla ihan kaikkea ollut. Ja vaikka olis ollutkin, saisin silti mennä rikki näennäisesti "tyhjästä" tai "syyttä", koska toisilla vaan on semmonen aivokemia, että ne masentuu.

Mulla pitäis olla lupa olla heikko välillä.

Sori, nyt mä vaan jaarittelen itselleni jotain. En tiä, onko tässä tekstissä ihan hirveesti järkeä nyt... Mutta tämmönen tällä kertaa. Ainakin mulle on jonkin verran apua kirjoittamisesta; se selkiyttää ajatuksia vähäsen.

Kiitos, jos joku luki.

...Tai no, mä kutsun niitä ahdistuskohtauksiksi, mut sen perusteella mitä oon lukenu, ne on yks ja sama, vaikka musta ei tunnukaan siltä, että mulla on sydänkohtaus, tai että kuolen (muuhun kuin silkkaan häpeään). Sen sijaan mulle käy näin:

1. Alan hyperventiloida, eli hengittää liian tiheään ja pinnallisesti. Yleensä en tiedosta tekeväni niin, ennen kuin en voi sille enää mitään.
2. Mun kädet alkaa kihelmöidä. Joskus kihelmöinti leviää käsivarsia pitkin rinnan alueelle. Se tuntuu inhottavalta.
3. Mua alkaa itkettää: Silmät sumenee kyynelistä. Yleensä en kykene pidättelemään itkua kuin pienen hetken.
4. Mun kurkkua alkaa kuristaa: Tuntuu, etten pysty hengittämään kunnolla. Puhumisesta tulee todella vaikeeta.
5. Jäädyn: En jostain syystä kykene liikkumaan, poistumaan tilanteesta, tai ottamaan mukavaa asentoa. En tiedä, mitä tehdä.

Sit vaan seison tai istun siinä paskanjäykkänä paikallani tumput tutisten ja nieleskelen kyyneleitä ja häpeen itteeni. Häpeen itteeni niin paljon, etten ees siinä tilanteessa tajua, että mulla on paniikkikohtaus. Oon vaan heikko ja huono, mitätön itkupilli luuseri. Ei riitä, että oon iso ja läski ja epäviehättävä, ku tarttee olla nolo vielä päälle. Häpeen itteeni vielä seuraavana päivänäkin. Ja sitä seuraavana.

Halusin viime viikolla mennä yhteen juttuun, joka tottapuhuen pelotti mua ihan helvetisti. Menin silti, mikä on toki hienoo, mutta itkin koko sen jutun ajan. Istuin 2 tuntia paikallani vieraiden ihmisten keskellä naama punasena, kyynelet valuen, änkyttäen välillä jotain. Se oli ihan helvetin kamalaa. En ois voinu antaa niille ihmisille huonompaa ensivaikutelmaa. Ne oli tosi ystävällisiä kaikesta huolimatta, mut mä vihasin itteeni.

Mua ahdisti vielä seuraavanaki päivänä, ja kun kerroin kaverille asiasta, se kysyi, onko mulla lääkitystä paniikkikohtauksia varten. En tiä miks, mutta vasta sillon mulle valkeni se asia, että mun pillitys vois olla jotain vakavasti otettavampaa. Ei mulla oo lääkitystä paniikkikohtauksia varten. Mielialalääkkeet on, ja niiden ansiosta en itke tai ahdistu noin pahasti yhtä usein, mutta ei muuta. Luulin, että mun lääkkeet olis estäneet esim. tuon jäätymisen, ja tehneet itkusta helpommin hallittavaa, mutta olin väärässä. Täytyy jutella asiasta psykiatrille, kun käyn sen puheilla seuraavaks.

Haluun osallistuu ryhmätoimintaan, mutta pelkään, että ryhmässä taas jäädyn ja alan itkee. Varotin ryhmän vetäjää etukäteen siitä, että niin voi käydä. Joudun varmaan varottamaan kaikkia heti kättelyssä: "Moi, mä oon Solmu ja mulla on ahistushäiriö. Joskus meen lukkoon ja alan itkee enkä pysty liikkuu tai kauheesti puhuu. Mut siis kyl mä pärjään ja silleen, halusin vaan sanoo, ettette sit hämmenny, ku niin käy."

Vittujee miten nöyryyttävää.